Tapaan Annan paksun reseptikansion ääreltä. Hän etsii vuosikymmeniä kartutetun kokoelman joukosta hieman erikoisemman makkarakeiton reseptiä. Ryhdyn hänelle apusilmiksi. Selailu on kuin aarrearkun kantta raottaisi: esiin tulvii rönsyävää tarinaa Annan matkoista ja makumuistoista. Muistelu piristää Annaa, joka tuntee tänään olonsa hieman heiveröiseksi. Hengitys käy raskaaksi pienestäkin liikkeestä ja noususta. Mieleeni hiipii huoli: Anna on valitellut samaa aiemminkin, mutta tänään vaiva on selvästi pahempi.
”Minä olen kiertänyt maailmaa laajaltikin. Ja kaikkialla olen pyrkinyt ymmärtämään kansaa sen maiseman perusteella missä se asuu ja niiden ruokien mukaan mitä se syö.”
Anna on nähnyt maailmaa ainakin Kreikkaa, Ranskaa, Keniaa, Japania ja Australiaa myöten. Uteliaisuus ja avoimuus ovat vieneet hullunkurisiinkin tilanteisiin, kuten syömään japanilaisessa ravintolassa ruokaa, jota eivät puikot taltuttaneet ja jonka nimestä ei voinut päätellä, minkä lihaa siinä oli. Matkamuistoksi jäi mieltymys misokeittoon, jota Anna onkin kokeillut valmistaa erilaisilla resepteillä.
Miesystävän lottovoitto vei Annan aikoinaan Australiaan ja siellä ikimuistoiselle kalaretkelle. Saalis oli niin painava hopeakylkinen trevalli, ettei hän jaksanut itse vetää sitä veneeseen. Rannalla saalista kärkkyivät pelikaanit. Suomesta tuttu paikallinen ystävä valmisti heille saaliista ihanan aterian.
”Ateria voi olla kuin runo. Ja unohtumaton.”
Kala on näytellyt isoa roolia Annan elämässä. Sitä on syöty aina. Ja paljon. Annan ensimmäinen mies tarjosi seurusteluaikoina ronskisti kalasoppaa pyrstöineen, päineen. Jälkikäteen tarjoilu paljastui testiksi: jos Anna särpisi keiton mukisematta, hänestä saisi kelpo emännän. Tänään testin läpäissyt ”kelpo emäntä” myhäilee esitellessään viime kauppareissulta löytämäänsä harvinaista herkkua, savupallasta.
Makkarakeiton ohje löytyy, mutta Anna haluaa vielä tunnelmoida vuosikymmenten varrella monesti teipatun keittokirjansa parissa. Siistin sillä aikaa keittiön tasoja ja tyhjennän astianpesukoneen.
– Ihanaa, kun teet tuon, Anna kiittelee. – Se käy yleensäkin selän päälle niin kovasti, ja nyt kun vielä puuskutankin näin hurjasti, ei minusta tuohon hommaan olisi.
”Kielellään makuja maistellen löytää tiensä halki kaikkien maailman maiden.”
Annan kertoillessa vaihdan lakanat ja laitan ne pesukoneeseen pyörimään. Uunikin kaipaa tehopuhdistusta, sillä sinne on viikonloppuna roiskunut ja palanut vuokaruokaa. Anna valittelee olleensa keittiöpuuhissa ”melko onneton” avioituessaan. Kun hän muutti kesätoimittajan pestin perässä yhdessä toimittajamiehensä kanssa, vuokrayksiön hyllystä löytyi omistajien keittokirja sota-ajalta. Siinä neuvottiin muun muassa lisäämään ruokaan männynkaarnaa ainesten puuttuessa! Kirjasta ei ollut suurta apua, joten Anna kävi puolisonsa kanssa baarissa syömässä ja eli melkein koko kesän lihakeitolla.
Onneksi kotona oli parempia ohjeita tarjolla. Pikku hiljaa nuori Anna opetteli ja kokeili rohkeasti kirjojen reseptejä ja vinkkejä. Siitä se lähti, rakkaus ruoanlaittoon. Joka kerta Annan luona käydessäni huomaan, kuinka rakas paikka keittiö hänelle on.
”Voin tarjota joitakin erikoisuuksia vieraista maista; uutta innoitusta silloin kun yksitoikkoisuus ja ikävystyminen uhkaavat.”
Tänään Anna jaksaa osallistua kaihoamansa keiton valmistukseen vain neuvoillaan. Leikellään ja keitellään raakamakkaraa, perunaa, sipulia ja valkosipulia. Liemi saostetaan purkillisella tomaattimurskaa ja keiton kruunaa kaalisilppu. Ihana, täyteläinen tuoksu leijailee alaovella vastaan, kun palaan viemästä roskia. Anna on tyytyväinen, kun maukas keitto valmistui hänen tarinoidessaan. Minä puolestani jään pohtimaan kuulemaani ja vien kotijoukoille tuliaisiksi uuden reseptin. Vaihtelu virkistää.
– Hoivanantaja, Johanna
(Kursivoidut tekstit ovat lainauksia yhdestä Annan lempikirjoista. Jakob Flach: Minestra. Kiitos pyystä, parsasta ja porsaasta. Teoksen saksankielinen alkuteos on julkaistu 1937)
