Anna on väsynyt. Hänen katseensa paljastaa sen heti ulko-ovella. Kun kyselen, miten viikonloppu on sujunut, kuulen toisenkin syyn alavireiseen olemukseen: rakas serkku on menehtynyt eilen. Nyt tarvitaan aikaa ja korvia. Istahdan kuuntelemaan, kun Anna kertoo tuntojaan ja juo samalla aamuteensä loppuun. Puheet kiertelevät pois nukkuneessa serkussa, muissa sukulaisissa, yhteisissä muistoissa – ja ajelehtivat hiljalleen kohti alkaneen viikon haasteita ja aikatauluja.

Tapaan Annan paksun reseptikansion ääreltä. Hän etsii vuosikymmeniä kartutetun kokoelman joukosta hieman erikoisemman makkarakeiton reseptiä. Ryhdyn hänelle apusilmiksi. Selailu on kuin aarrearkun kantta raottaisi: esiin tulvii rönsyävää tarinaa Annan matkoista ja makumuistoista. Muistelu piristää Annaa, joka tuntee tänään olonsa hieman heiveröiseksi. Hengitys käy raskaaksi pienestäkin liikkeestä ja noususta. Mieleeni hiipii huoli: Anna on valitellut samaa aiemminkin, mutta tänään vaiva on selvästi pahempi. 

Tänään meillä on aikaa järjestellä paikkoja, Anna ilmoittaa heti ovella. Hän kertoo, ettei ruokaa nyt tarvitakaan kovin paljon, joten kauppareissulle ei ole tarvetta. Sitä paitsi hänellä on iltapäivällä menoa. 

Mitä paremmin tutustumme, sitä paremmin ymmärrän Annan tarvetta päästä itse kauppaan, oli kunto mikä tahansa. Kaupasta ei vain haeta elintarvikkeita – siellä kohdataan uutta ja erilaista maailman eri kolkista. Haistellaan uusia tuulia, etsitään ideoita: mitä uutta makunystyröille tänään?