Seniorin arjessa tarvitaan käytännön avun lisäksi jotain vielä tärkeämpää: aitoa yhteyttä ja läsnäoloa. Lue palveluvastaavamme Emilian kokemuksia siitä, miten pienetkin hetket voivat rikastuttaa sekä seniorin että hoivanantajan elämää.

Olen viime aikoina pohtinut paljon Ystävyyttä ja sen monisäikeisyyttä. Mieleeni tulvii kiitollisuutta ajatellessani ystäviäni – jokaista omanlaistaan persoonaa, omine tapoineen ja elämäntarinoineen. Mutta onko ystävyydellä ikärajaa?

Mitä pitemmälle elämässä ehtii, sitä runsaammin kokemuksia kertyy niin muista ihmisistä kuin omasta itsestäkin. Joskus voi olla helpompaa muistella elämäntaivaltaan ihmiselle, joka ei tiedä meistä ennalta mitään. Jokaisella on valta ja vapaus valita, mitä piirteitä itsestään mainitsee ja mitä jättää omaksi tiedokseen.

Aika kuluu ja kuluttaa, osan se myös kadottaa. Se hioo ja muovaa kuvaamme eletystä ja koetusta. Eri vuosikymmenet, vuodet ja erilaiset elämänvaiheet ovat kerroksia elämäntarinassamme. Milloin viimeksi antauduit muistojen virran vietäväksi ja seurailit, mitä kaikkea muistista pulpahteleekaan pintaan?

Jokainen meistä on ainutlaatuinen yksilö. Siksi kohtaamme myös ikääntymiseen liittyvät muutokset omaan, yksilölliseen tapaan ja tahtiin. Siinä, missä joku jättää ilomielin rientämisen vähemmälle, toisen voi olla hankalaa saada mieltään mukautumaan ikääntyvän kehon muutoksiin ja elämänrytmin hidastamiseen. Niin tärkeiltä kuin totutut tavat, rutiinit ja perinteet saattavat tuntuakin, niihin ei tarvitse panostaa samalla energialatauksella kuin ennen. Päivitykset ovat paikallaan.

Monen eläkkeelle jäävän arki on aktiivista ja aikataulutettua. Kun ikää tulee lisää, on kuitenkin lupa antaa vauhdin tarvittaessa hidastua. Erilaiseen elämänrytmiin ja tavoitteisiin sopeutuessa on hyvä muistaa lempeys itseään ja ymmärrys jaksamistaan kohtaan. Välillä voi olla tarpeen arvioida voimavarat uudelleen, ellei energiaa tunnu riittävän totuttuihin tapoihin tai terveyssuositusten noudattamiseen samalla tavalla kuin aikaisemmin.

Tapaan Annan paksun reseptikansion ääreltä. Hän etsii vuosikymmeniä kartutetun kokoelman joukosta hieman erikoisemman makkarakeiton reseptiä. Ryhdyn hänelle apusilmiksi. Selailu on kuin aarrearkun kantta raottaisi: esiin tulvii rönsyävää tarinaa Annan matkoista ja makumuistoista. Muistelu piristää Annaa, joka tuntee tänään olonsa hieman heiveröiseksi. Hengitys käy raskaaksi pienestäkin liikkeestä ja noususta. Mieleeni hiipii huoli: Anna on valitellut samaa aiemminkin, mutta tänään vaiva on selvästi pahempi. 

Mitä paremmin tutustumme, sitä paremmin ymmärrän Annan tarvetta päästä itse kauppaan, oli kunto mikä tahansa. Kaupasta ei vain haeta elintarvikkeita – siellä kohdataan uutta ja erilaista maailman eri kolkista. Haistellaan uusia tuulia, etsitään ideoita: mitä uutta makunystyröille tänään?