HOIVANANTAJAN PÄIVÄKIRJA: Muistojen aarrearkulla

Omaelämäkerrallisenkirjoittamisen kurssilla opettajamme sanoi, että elämäntarina on kuin omanäköala pyöreästä tornista. Kukin näkee vain siivun, jokainen omaan suuntaansa.Kukaan ei näe täysin samaa eikä pysty kertomaan näkemästään samalla tavallakuin me. Olemme ainutlaatuisia näköaloinemme ja kertomuksinemme siitä, mitänäemme.

Minussaheräsi halu olla mukana nostamassa muistojen ja elämänkokemuksen arvostusta jakäsittelemässä mieleen muistuvaa materiaalia kallisarvoisina matkamuistoinaeletystä. Hoivanantajana pääsisin varmaan muistojen virran äärelle milteijatkuvasti. Ihastelisin seniorien muistojen aarteita.

Näissämietteissä kysyn Raijalta, mitä hänelle tulee ensimmäisenä mieleen lapsuudesta.Tumma pilvi purjehtii oitis aurinkoisen odotukseni eteen. Isä torjui sekäRaija-vauvan että hänen äitinsä. Penäsi epäillen jopa sitä, mistä Raija olipunaisen tukan saanut, kunnes joku tokaisi, että katsopa vain, niin samaa sävyäon parrassasikin. Hylkääminen on varmasti painanut jälkensä Raijan lapsuuteen.Sairauden ja toimeentulon kanssa kamppaillut äiti teki töitä minkä kykeni, jasillä aikaa Raija sai olla mummun hoivissa. Isän puolen sukulaisiakin Raijatapasi lapsena, mutta he olivat ruotsinkielisiä, eikä kielimuuri helpottanutmuutenkin vallitsevaa vierauden tunnetta.

Lähdemmekävelylle, ja tarina jatkuu. Muistojen virta vie nuoruuteen. Raija tapasiensimmäisen miehensä varsin nuorena ja tuli äidiksi 19-vuotiaana. Paljon tummiasävyjä tulee taas tarinaan: miehen pelottavat kohtaukset mökillä, pitkienmatkojen päässä, hukkumaisillaan, viimeisillä voimilla veden varassa. Kun miesviimein suostui sairaalaan, mukaan annettiin kirjekuori, joka oli määrä avatavasta kotona. Raijapa ei sitä tiennyt vaan repi kuoren heti auki, ja kuvistapaljastuivat kauttaaltaan mustat keuhkot. Leukemia vei Raijalta miehen 27vuoden iässä.

Teemmepitkän lenkin, verkalleen ja tarinakerää auki kerien. Kuulen läheltäseuratuista sukulaisen ongelmista, uhkailuista, viinan kiroista jaitsemurhasta. Kuulen Raijan toisesta puolisosta ja uudelleen leskeksijäämisestä. Paljosta on selvitty: monesta kuolemasta, vaikeudesta ja epätoivosta.Toki siellä täällä siintävät myös lapsuuden huolettomuus, kesät mummun luona, vaarijoka vei Korkeasaareen ja näytti pöllöjä ja linnanpesiä. Makunystyröihin on ikuistunutihana mustikkamaito, muistoihin paljasjalkaseikkailut helteen halkomallasavimaalla ja aurinko, joka paistoi aina.

Enpäässyt ihastelemaan muistojen ketjun jalokiviä ja elämän suuria tähtihetkiä ihansiinä määrin kuin olin naiivisti uumoillut. Rinnallakulkijana kuitenkin ymmärrän,että tarinan aarre onkin Raija ”Rautarouva” itse. Sanon sen myös hänelle, kunon loppukahvien aika. Hän on sitkeä, monesta selvinnyt ja jo pitkään ikään päässyt.Ja lähellä sydäntään hänellä on aarre, oma tytär, jonka lämpöä jahuolehtivaisuutta hän muistaa kiitellä joka kerta kun tapaamme.

Selviytymistarinavaiheineen palaa toistuvasti mieleeni useiden päivien ajan. Arvostan sitä, ettäRaija osoitti luottamuksensa kertomalla elämästään. Vaikka muistojen kirstuunon päätynyt muutakin kuin hohtavia arvokiviä, on lupa sanoa ääneen sekin, mikäei mennyt kiiltokuvamaisen ihanasti. Olen korvina myös sille. Ensi viikollataas jatkamme, tilanteen mukaan joko muistelun tai nykyisyyden parissa.     

Hoivanantaja,Johanna