Julkaistu

HOIVANANTAJAN PÄIVÄKIRJA – Alzheimer arjessa, osa 2: kuinka auttaa?

Alzheimerin tauti on muistisairaus, joka aiheuttaa aivojen hermosolujen jatkuvaa, hidasta tuhoutumista. Hermosolujen menetys alkaa näkyä ajattelussa, muistamisessa ja käyttäytymisessä. Tässä tekstissä käsittelen hoivanantajakokemusta apuna käyttäen alkavan ja lievän Alzheimerin taudin ilmenemistä. Vinkkaan myös muutamia tapoja, joilla Alzheimeriin sairastunutta voi huomioida arjessa ja tukea kielellisesti, myönteisellä asenteella ja mahdollisuuksien mukaan liikkuvuuden ylläpitämisellä.

Pelin henki: odotus, arvaus, ehdotus

Raijan kanssa keskustellessani olen huomannut, että tänä kesänä sanoja haeskellaan enemmän kuin vuosi sitten. Välillä kuuntelen pitkääkin, sujuvaa tarinaa, sitten saattaa puheessa koittaa vaihe, jolloin sanoja katoaa tiuhaan. Raija muistaa sanasta usein muutaman ensimmäisen kirjaimen ja tapailee niille jatkoa. Esimerkiksi kun Raija tapaili: ”Hänellä oli sy.. sy.. sydän- tai mikä se sana olikaan? Hän ei halunnut, että kukaan toisi kukkia tai kortteja”, arvasin hänen tarkoittavan sanaa syntymäpäivä.

Toisinaan odotan, muistuisiko sana Raijalle mieleen. Välillä esitän lisäkysymyksiä ja pohdin ääneen, mihinköhän haettu sana mahtaa liittyä. Joskus keskustelu kääntyy kuin Alias-sanaselityspeliksi, ja lopuksi nauramme yhdessä saatuamme toivotun sanan metsästettyä. Toisinaan sovimme, että odotetaan; ehkä sana kohta tulee mieleen. Rento asenne ja yhteinen huumori ovat tärkeä, keskusteluja kannatteleva elementti.

Elämä jatkuu

”Alzheimerin tautia sairastavan kanssa keskustellessa on tärkeää ylläpitää positiivista, optimistista ja ehdotonta tukea ilmentävää puhetapaa.”

Synkkiä puheenaiheita, kuten pitkällistä kuoleman pohdintaa olisi hyvä pyrkiä välttämään, joskaan aihetta ei voi kokonaan kieltääkään.

Korona-aikaan synkkyyttä on ollut riittämiin tarjolla mediassa, monilla hoivanantajilla varmasti asiakaskohtaamisissakin. Raijan kanssa olemme keskittyneet muihin puheenaiheisiin, yllättävänkin tehokkaasti. Painokkaimmin koronavirus mainittiin, kun Raija kertoi joutuneensa odottelemaan kesän ensimmäisiä mansikoita tänä kesänä tavallista pitempään, sillä tytär ei ollut ensin uskaltanut ostaa niitä hänelle hygieniasyistä.

Kehon liike, mielen liike

Liikunnan tärkeyttä ei voi kyllin korostaa – kunhan liikkuminen on turvallista. Raijan kohdalla tarve ja halua päästä liikkeelle on luontaista. Häntä ei tarvitse patistaa ulos, vaan haasteeksi voi pikemminkin muodostua se, miten tunnistaa turvallisen liikkumisen rajat. Milloin äkillinen huimaus voi aiheuttaa liian suuren kaatumisriskin; milloin kävelykeppi ei enää ole riittävä apuväline; voiko käydä niin, ettei hän joku kerta muistakaan tietä kotiin, jos kävelee yksin?

”Vaikka liikkumisen itsenäisyys kapenisikin, onneksi on meitä, jotka voimme lähteä tueksi ja turvaksi ulkoilmaa haistelemaan ja vuodenaikojen kirjoa aistimaan.”

Hoivanantaja, Johanna

Lähde: Patricia R. Callone, Connie Kudlacek, Barbara C. Vasiloff, Janaan Manternach, Roger A. Brumback (toim.): A Caregiver’s Guide to Alzheimer’s Disease: 300 Tips for Making Life Easier. 2006. 

Julkaistu

HOIVANANTAJAN PÄIVÄKIRJA – Alzheimer arjessa, osa 1: kuinka auttaa?

Alzheimerin tauti on muistisairaus, joka saa aikaan aivojen hermosolujen jatkuvan, hitaan tuhoutumisen. Aivoissa on siitä poikkeuksellisia hermosoluja, etteivät muut solut voi korvata tiettyihin toimintoihin erikoistuneita hermosoluja. Siksi hitaasti etenevä tuho alkaa näkyä ajattelussa, muistamisessa ja käyttäytymisessä.

Omassa työssäni hoivanantajana olen nähnyt miten muistisairauden tuomat haasteet tulevat pikku hiljaa osaksi arkea. Alkavan ja lievän Alzheimerin taudin vaikutukset muistiin ja kielellisiin kykyihin näkyvät jo hyvin pian arkisissa askareissa ja esimerkiksi Raijan kanssa työskennellessäni nämä muutokset ovat tulleet osaksi tapaamisiamme.

Oman hoivanantajakokemukseni kautta kirjoitan seuraavaksi muutaman blogitekstin, jossa käsittelen syvällisemmin Alzheimerin taudin mukanaan tuomia haasteita ja vinkkaan myös muutamia tapoja, joilla Alzheimeriin sairastunutta voi huomioida ja tukea arjessa.

Kuka muka kaikkea muistaa? 

Ensimerkkejä Alzheimerin tautiin sairastumisesta voi olla vaikeus muistaa asioita, mikä toisaalta kuuluu myös normaaleihin ikääntymisen vaikutuksiin. Minkä ikäinen ihminen tahansa voi unohtaa esimerkiksi harvoin tapaamansa henkilön nimen tai harvoin tarvitsemansa tavaran sijainnin, etenkin väsyneenä tai stressaantuneena. Ajoittaisen unohtelun tuttuus jo pitkältä ajalta saa Raijankin toisinaan pohtimaan, onko oikeastaan kyse mistään vakavammasta – kun ikääkin on kohta jo komeat 90 vuotta.  

”On tärkeää kuunnella, miltä Alzheimerin tautia sairastavasta tuntuu, ja osoittaa myötätuntoa, kun hän sanoittaa kokemustaan. Esineiden sekä muistikuvien katoileminen voi turhauttaa, suututtaa ja surettaa. Onhan kyse menettämisestä, luopumisesta, joten nämä ovat normaaleja tunnereaktioita”

Muistin huononeminen näkyy ensin yleensä lyhytkestoisen muistin heikentymisenä. Apua voi olla muisti-, kauppa- tai tehtävälistojen laatimisesta, kuvien käytöstä muistin tukena ja hoivanantajan tai ystävän hienovaraisista vihjeistä tai kysymyksistä, joiden avulla asian noutaminen muistista onnistuu. 

Väistelevät sanat 

Jossakin vaiheessa sairaus valtaa alaa myös sanoilta. Muistivaikeuksien jälkeen voi ilmetä vaikeus ymmärtää sanoja tai käyttää omassa ilmaisussaan oikeaa sanaa. Jo sairauden alkuvaiheessa olisi hyvä muutosten ja menetysten sijaan keskittyä pikemminkin jäljellä oleviin taitoihin, joihin aivojen hermosolut vielä hyvin kykenevät. Ajatteluun, muistamiseen, aistimiseen, viestimiseen ja päättelyyn liittyviä taitoja olisi hyvä ylläpitää ja harjoittaa, vaikkapa yhdessä hoivanantajan kanssa. 

Vaikka sanat antaisivat odotuttaa itseään, on tärkeää rohkaista ikäihmistä ilmaisemaan itseään. Nopea katkonaisten lauseiden täydentäminen on huono ratkaisu; on parempi odottaa hetki ja antaa puhujan haeskella haluamaansa sanaa – ei kuitenkaan liian pitkään, ettei tilanne aiheuta liiallista turhautumista.  

Joskus puhetta voi sujuvoittaa johdattelemalla keskustelua ikäihmiselle selvästi mieluisimpiin aiheisiin. Jos hankaluuksia tuntuu olevan sekä tuoreiden tapahtumien tai keskustelujen muistamisessa että niistä kertomisesta, juttu voi alkaa luistaa paremmin muistelujen parissa. Vuosikymmenten takaiset tunteet ja tunnelmat muotoutuvat joskus sanoiksi huomattavasti helpommin kuin eiliset. 

Hoivanantaja, Johanna   

Lähde: Patricia R. Callone, Connie Kudlacek, Barbara C. Vasiloff, Janaan Manternach, Roger A. Brumback (toim.): A Caregiver’s Guide to Alzheimer’s Disease: 300 Tips for Making Life Easier. 2006. 

Julkaistu

HOIVANANTAJAN PÄIVÄKIRJA: Muistoja vuosien takaa

Soitan Raijan ovikelloa sovittuun aikaan. Hän tunnustaa muistaneensa väärin: että tulisin vähän myöhemmin. Paksun Hesarin selailu on vielä kesken. Vaikka se pursuu taas korona-aihetta ja uhkakuvia, vaikea Raijan on siitä luopuakaan. ”Minua eivät uutiset hätkäytä”, Raija vakuuttaa. Ja mikäpä on lukiessa, kun aikaa on.

Sovimme jo eteisessä, että teemme Raijan voimien mukaisen kävelylenkin. ”Ettet joudu kantamaan minua sitten reppuselässä kotiin”, Raija virnistää. Keppi on taas vähällä unohtua, huomaan uuden unohtelun toistuvan. Nappaamme mukaan roskapussit ja lähdemme kävelemään hiljalleen tuttua reittiä. Kävelylenkin aikana meillä on hyvin aikaa taas jutella ja vaihtaa kuulumisia. Tällä kertaa Raija haluaa muistella aikaa vuosien päähän ja huomaan, että Raijalla on tarve avautua ja kertoa elämästään. Siihen meillä on onneksi hyvin aikaa!

Kävellessämme Raija kertoo jääneensä eläkkeelle jo 55-vuotiaana. Siitä yksinkertaisesta syystä, että se oli mahdollista. Pari viimeistä vuotta työ oli jo vähän tympinytkin, olihan takana yli 30 vuotta samassa paikassa. Mies jäi eläkkeelle samoihin aikoihin. Arvailen jo, että siitä se maailma sitten heille avautui. Mutta eläkepäivien varalle ei ollut mullistavia suunnitelmia. Mökkeilty oli jo aikaisemmin ja maailmaakin oli nähty, joten pian eläköitymisen jälkeen tehty Teneriffan-matkakaan ei ollut uutta ja ihmeellistä.

Edessä oli kiireettömämpi arki, enemmän aikaa mökkeillä ja käydä kävelyillä. Talvisin Raija kävi miehensä kanssa usein hiihtelemässä. Joko kauempana tutulla hiihtomajalla tai mökkirannassa järven jäällä. Yhteiset hiihtolenkit kuitenkin jäivät, kun polven tekonivel ei enää tuntunut antavan potkua sukseen.

Itsemyötätunnon taitaja

Mökki tuo Raijalle mieleen niin paljon edesmenneeseen mieheensä liittyviä muistoja, että hän voi siellä pahoin. Menneet tulevat mieleen valtavina hyökyinä ja ikävä kaihertaa, Raija kertoo. Hänellä on ihailtavaa myötäelämisen taitoa – myötätuntoa myös itseään kohtaan. On arvokas taito uskaltaa kohdata ja sanoittaa tunteitaan. Elämä saa olla sellaista kuin on, eivätkä muistot tai tunteet saa Raijaa suunniltaan. Hän ymmärtää, mistä tunteet kumpuavat, ja antaa itselleen luvan tehdä päätöksiä niiden perusteella. Aikansa kutakin. Mökillä käytiin yhdessä. Enää ei tarvitse, jos se ei kerran tunnu hyvältä.

Lenkin jälkeen huilaamme Raijan somassa olohuoneessa hetken ja pian valmistelemme yhdessä iltapäiväkahvit. Yhteiset, kiireettömät kahvihetket ovat muodostuneet jo rutiiniksi tapaamisillamme.

Mukavat kahvihetket herkutteluineen ja mahdollisuus osoittaa vieraanvaraisuutta ovat tärkeä elementti Raijan itsenäistä kotona asumista. Hoitokodeissa ja palvelutaloissa saatetaan olla yhteisten ruokailujen ja aikataulujen armoilla, ja liikkumavaraa on keittiöpuuhissa rajatummin, vieraanvaraisuudesta puhumattakaan.

Ihastelemme Raijan kasveja, jotka ojentelevat terälehtiään joka suuntaan. Yksi kasvi oli jo vähällä päätyä roskikseen, ”kun ei se mitään antanut”, Raija tokaisee. Onneksi joku oli neuvonut, että odota vielä, niin se kukkii uudestaan. Ja niinpä se antoi komeat kukat, joista on Raijalle paljon iloa.

Ihanaa, että hänellä on tarkka näkö tallella. Samoin kyky huomata ja arvostaa kauneutta ympärillään. Ja kun on eläkkeellä, sille on aikaa, pienissäkin asioissa. On ilo olla niitä hetkiä jakamassa Raijan kanssa.

Hoivanantaja, Johanna

Julkaistu

Kiitos Alma, sotiemme rintamaveteraani.

Tänään Suomen Itsenäisyyspäivänä, haluamme kertoa rintamaveteraani Almasta. Meillä on ollut ilo ja kunnia saada palvella Almaa ja muita maamme veteraaneja, mahdollistaa heille mielekäs ja turvallinen kotona asuminen ja ennen kaikkea, olemme saaneet tutustua upeisiin sankareihin, jotka ovat luoneet meille itsenäisen Suomen. ⁣

Alma on lähes 94-vuotias veteraaniasiakkaamme Tampereella. Alma on valloittava, aktiivinen, ja kaikin puolin upea ikäihminen. Tällä viikolla Alma sekä hänen HOIVANantanjansa Mimmu ovat leiponeet yhdessä karjalanpiirakoita. Lisäksi Alma on pukeutunut kansallispukuun ja muistellut Tasavallan Presidentin myöntämää Suomen Valkoisen Ruusun mitallia viime itsenäisyyspäivänä.

Mimmu käy Alman luona viisi kertaa viikossa neljän tunnin ajan päivässä. ⁣ HOIVANantajamme Mimmun erityisen lämmin ja herkkä työote Alman kohdatessaan on mielestämme parasta mitä ikäihminen voi saada. Myös Mimmu itse nauttii työstään veteraaniasiakkaiden kanssa. ”Olen työni kautta saanut kunnian tutustua ihaniin sotiemme veteraaneihin, joita kunnioitan suuresti ja joiden elämänarvoista tulisi meidän kaikkien ottaa oppia.” Kertoo Mimmu.

”Palvelumme turvin Alma, kuten muutkin kotona asuvat rintamaveteraaniasiakkaamme, saavat kokonaisvaltaisen hoivan, huolenpidon ja avun omaan kotiinsa. Rintamaveteraania avustaa aina sama HOIVANantaja tai hoivatiimi, joka huolehtii veteraanin ruokailuista, ulkoilusta, asiointiavusta, henkilökohtaisesta hoivasta, lääkemuistutuksista, seuranpidosta sekä virkistäytymisestä ja kodin sekä pihan hoidosta. ”

”Haluamme palvella veteraaneja niin, että jokainen päivä on merkityksellinen ja mielekäs. Heillä on turvallinen ja hyvä olla, kun saa puuhastella oman tärkeän hoivanantajan kanssa juuri itselle tärkeitä asioita, omassa kodissaan.” -Kertoo palvelusta vastaava Tampereen Kotona Asuen Seniorihoivan palvelupäällikkömme Satu Niemelä.⁣

”Saman HOIVANantajan ja hoivatiimin tärkeys korostuu myös yhteistyössä muiden tahojen kanssa. Me teemme tiivistä yhteistyötä asiakkaiden omaisten, sekä kuntien veteraanien asiakasohjauksen kanssa mahdollistaaksemme asiakkaillemme laadukkaan hoivan ja huolenpidon, sekä turvallisen kotona asumisen.” – Kertoo Satu.⁣
⁣
Myös Alman omaiset ovat tyytyväisiä palveluun: ”kun apu äidilleni tulee aina samasta paikasta, niin ei mikään asia jää hoitamatta” – kiittelee Alman tytär Marja.

Samoin Tampereen kunnan asiakasohjauksen Kotitorin kanssa yhteistyö on sujunut hienosti. ”Kotona Asuen Seniorihoiva Tampere on toiminut meidän luotettavana kumppanituottajanamme ikäihmisiä ja rintamaveteraaneja hoivatessaan. Teistä on saanut aina hyvää palautetta ja asiakkaiden hyvinvointiin on panostettu yksilötasolla erittäin upeasti.” -toteaa Kotitorin asiakasohjaaja. ⁣
⁣

Toivotamme erityisen onnellista ja hyvää itsenäisyyspäivää Almalle ja jokaiselle maamme veteraanille. Kiitos sotiemme veteraanit 🙏⁣

Hyvää itsenäisyyspäivää!

– Kotona Asuen Seniorihoivan väki
⁣
PS. Jos haluat lukea lisää veteraanien kertomuksia tai mietit joululahjaa läheiselle niin kannattaa tutustua Nokian Sotaveteraanien juuri julkaisemaan teokseen ”Veteraanien perintö Nokialla”. Tänne on myös edesmennyt veteraaniasiakkaamme kertonut kokemuksiaan.⁣

Julkaistu

HOIVANANTAJAN PÄIVÄKIRJA: Elämä, raskaiden ja rakkaiden rutiinien summa

Raija on ovella vastassa väsyneenä. Aamuisin on haasteellista päästä sängystä ylös. Päivää ei voi aloittaa niin lokoisasti kuin mieli tekisi, sillä Raijan päivärytmi on mullistunut melkoisesti. Aamuherätykset ovat aikaistuneet. Raijan luona on aloitettu meidän – Kotona Asuen Seniorihoivan – käyntien lisäksi myös kaupungin kotihoidon käynnit, sillä kipeytynyt olkavarsi on rajoittanut toimintakykyä ja lisännyt sairaanhoidollisen avun tarvetta.

Muuttunut päivärytmi on uudistanut Raijan rutiinit, joita viitoittavat nyt sekä kaupungin kotihoidon työntekijän että minun käyntini. Kaupungin kotihoidon rooli on huolehtia sairaanhoidollisista tehtävistä aamuisin ja minä Kotona Asuen Seniorihoivan HOIVANantajana tuen Raijan toimintakykyä ja itsenäisyyttä olemalla apuna päivän eri askareissa iltapäivisin, mahdollistamassa mielekkäät ulkoiluhetket sekä olemalla seurana ja ystävänä vierellä.

Vetivätpä tyyny ja uni puoleensa aamuisin miten vahvasti tahansa, kaupungin kotihoidon hoitajan tuloa varten täytyy heräillä jo kahdeksalta ehtiäkseen tehdä aamutoimet rauhassa. Vaikka käynti on vain nopea piipahdus, odotusaika tuntuu pitkältä. Yhdeksästä kymmeneen Raija odottelee hoitajaa. Hän ei tiedä kuka sieltä on tulossa. Kehnon yön jälkeen herätykset tuntuvat vastenmielisiltä, etenkin painajaisten jälkeen tai kun hoitajan tulo viipyy.

Odotuksen jatkuessa TV-ohjelmat ovat tulleet tärkeäksi osaksi Raijan aamurutiinia, kuten huomaan monen muunkin asiakkaan kotona. Television hauskat klassikkohahmot, kuten Hyacinth Bucket, pitävät seuraa Raijan odotellessa. Yleensä hän ehtii katsoa joko Pokka pitää tai Sydämen asialla, riippuen siitä, monelta hoitajan aamukierto osuu hänen kotiinsa. Iltapäivällä viihdyttävät sarjat Isä Matteon tutkimuksia, vanha kunnon Pieni talo preerialla ja Kotiin takaisin.

Ihanan sitkeä ikiliikkuja

Viime kesänä seurasin viikoittain Raijan dosetin täyttöpuuhia. Varmoista otteista ja selkeydestä lääkearsenaalin jakorutiinissa liu’uttiin hiljalleen epäröintiin, eivätkä pikkupillerit pysyneet enää otteessa. Osa lipsui vääriin lokeroihin. Uuden lääkkeen annostelukin tuotti päänvaivaa. ”Miten se taas menikään: aamuin illoin vain kerran päivässä?” Syksyllä olikin siirrytty uuteen käytäntöön. Kaupungin kotihoidon aamuhoitaja antaa aamulääkkeet, loput Raija ottaa mittakupeista, joihin ne on valmiiksi annosteltu ja viereen kirjoitettu laput: päivälääke, iltalääke.

Hoitaja myös mittaa verenpaineen ja avustaa kättä kuntouttavassa jumpassa. Joskus Raija tekee jumpan itsenäisesti, jos hoitajaa ei kuulu ajoissa. Näen hänessä roppakaupalla motivaatiota huolehtia kunnostaan ja voinnistaan mahdollisuuksiensa, voimiensa ja saamiensa ohjeiden mukaisesti. Raija on lujasti kiinni elämän syrjässä niillä auttavilla rutiineilla, joita hänen arkeensa on muodostunut. Aamupalankin hän haluaa valmistaa itse. Sen jälkeen on joskus pakko vielä oikaista sohvalle torkkumaan. Ensimmäisten päiväunien aika on siis jo ennen puoltapäivää.

Me tapaamme iltapäivällä, ja silloin Raija mielii ulos. On ilo nähdä, miten ulkona liikkuminen on säilyttänyt rakkaan paikkansa Raijan päivärytmissä. Teemme lenkin jutustellen, hissun kissun ja helppoja kulkureittejä suosien. Raija jaksaa pienin askelin 40 minuutin lenkin eikä ohita ainoatakaan varpusta tai koiraa ilman lempeää tervehdystä. Sitten on aika levähtää kahvikupposen ääressä. Meillä on mukavasti yhteistä aikaa jatkaa mielenkiintoisia keskusteluja ja jutella maailman menosta. Ehdin myös auttaa Raijaa kotitöissä ja laittaa paikkoja kuntoon. Pian taas tavataan!

Hoivanantaja, Johanna

Julkaistu

Kiitos Isä!

Isä, tänään on sinun päiväsi. Isänpäivä on minulle yksi tärkeimpiä ja merkityksellisempiä päiviä vuodessa, mutta nyt en voi olla lähelläsi tai tulla edes nopeasti tapaamaan sinua. On pitkä välimatka, on korona, on kiireinen perhearki ja työt pyöritettävänä. En voi niin helposti irtautua pitkälle matkalle luoksesi, edes hetkeksi viettämään kahdenkeskistä aikaa. Se harmittaa, tuntuu pahalta, sydäntä särkee. Onneksi on sentään puhelin niin voimme soitella ja pitää yhteyttä. Se helpottaa edes vähän, mutta ei poista ikävää kokonaan.

Isä, olet päivittäin ajatuksissani. Mietin miten sinä voit, jaksatko ja pärjäätkö siellä? Tarvitsetkohan apua jossain? Onko kaikki hyvin, kerrotko jos olisi joku? Olethan aina ollut mies, joka pitää omat murheet sisällä. Et ole halunnut muita kuormittaa omilla asioillasi.

”Isä, haluan kertoa sinulle, että olet minulle parhain isä mitä olla voi. Olet minut rakkaudella kasvattanut, sylissäsi kantanut, pitänyt huolta, antanut hoivaa ja huolenpitoa, suojellut ja varjellut, tukena ja turvana ollut, auttanut kaikin tavoin elämän eri tilanteissa.”

Sinulla on lämmin, iso sydän, josta omalla tavallasi olet välittänyt lempeyttä, lämpöä, hyväksyntää, antanut paljon viisautta minulle. Olet vaatimaton, mutta niin suuri, vakaa kuin kallio. Hauskakin olet ja huumorintajua on! Aina olet ollut lähellä ja saavutettavissa, nytkin vaikka välimatka on pitkä. Aina olet minua kannustanut, kertonut kuinka voin olla mitä vain, rohkaissut ja parhaat lähtökohdat elämälle antanut. Suuri kiitos sinulle isä, olet rakkain ja paras isä minulle!

Tiedän, että pärjään elämässäni kiitos sinun isä, mutta pärjäätkö sinä? Nyt olisi minun vuoroni auttaa, olla sinun rinnallasi tukena ja turvana, seurana ja lähellä, mutta miten voisin sen sinulle täältä kaukaa suoda? Kaikkein parhainta sinulle vain haluaisin tarjota..

Hyvää isänpäivää rakas isä. Nautithan päivästä yhdessä äidin kanssa. Soitellaan ja jutellaan taas puhelimessa! Kyllä, minä tulen luoksesi, kun kaikki tämä helpottaa. Odottele rauhassa!

-Anne

Kotona Asuen Seniorihoivan väki toivottaa kaikille hyvää isänpäivää!

Jokainen isä on päivänsä ansainnut!

Julkaistu

HOIVANANTAJAN PÄIVÄKIRJA: Mieluiten kotona loppuun asti

Viime aikoina tärkeintä käynneilläni Raijan luona on ollut ulkoilu, seura ja sanavaraston aktivointi jutustelun avulla. Hoivanantajan käynnit ovat aina kunniapaikalla seinäkalenterissa. Ruoanlaittoapua Raija ei ole nyt tarvinnut, kun ateriapalvelun tilaukseen on koronan johdosta lisätty yksi ateria.  

Lenkille lähtiessämme viemme roskat, ja jos ateriapalvelun toimitus on odotettavissa poissa ollessamme, varaamme kylmälaukun rappukäytävään. Raija harmittelee, että kerran hän oli unohtanut kylmälaukun. Onneksi naapuri oli ottanut ruoat vastaan. Kaiken lisäksi Raija oli odottanut turhaan lenkkikaveriaan tien laidassa. Kumpi lie sekoillut päivissä, sitä hän ei tiedä.  

Raija kertoo kohdanneensa kadulla usein kannustavia hymyjä kävellessään keppeineen rollaattoria käyttävän ystävänsä kanssa. Pitkä ikä, ystävysten yhteinen harrastus ja liikkumisen sinnikkyys – ne kai ihmisiä hymyilyttävät.

Nyt yhteislenkit tosin ovat harventuneet. Raija toteaa, ”ettei meinaa enää pysyä kaverinsa menossa mukana.”

Kun olemme lähdössä, toinen ystävä soittaa. Raija on vähällä kaatua, keskittyessään puhelimeen ja unohtaessaan tukeutua keppiin. Välillä hän vaikuttaa hieman aikaisempaa huterammalta ja hajamielisemmältä. Kun ystäväpiiriä kerran on, kannattaa pyytää aina joku mukaan kävelylle, eikä mennä yksin.

Kävellessään Raija muistelee toisen miehensä viimeisiä elinvuosia palvelutalossa, kotona ja sairaalassa. Palvelutalosta jäi kurjiakin muistoja. Raija kävi joka päivä miestään katsomassa ja puheli ainakin tunnin, vaikkei mies pystynytkään enää kunnolla puhumaan. Kerran puoliso oli vähällä jäädä ruoanjaossa ilman ateriaa. ”Olisi kamalaa joutua sellaiseen paikkaan. Toivoisin kyllä, että voisin asua kotona ihan loppuun asti. Että sieltä sitten kannettaisiin ulos”, Raija toteaa.  

Hyvät yhdessä 

Muistelu jatkuu, kun Raija esittelee sukulaisiaan makuuhuoneen seinälle ripustetusta pienten valokuvarykelmästä. Lämpimimmin hän puhuu tyttärestään ja edesmenneistä miehistään – hän kun on jäänyt leskeksi jo kahdesti. Raija kaivaa esille kaksi vihkikuvaa. ”Minä niin tykkään näistä, että mielelläni katselen ja näytän näitä muillekin”, hän kertoo. Ensimmäisessä Raija on vasta 18 ja sulhanen 19. En malta olla kommentoimatta kuvasta hehkuvaa onnea.

”Onnellisia sitä oltiin, mutta harmi vain, ettei sitä kestänyt kuin seitsemän vuotta”, Raija toteaa. ”Me oltiin niin hyvät yhdessä.”

Leukemia vei ensimmäisen aviomiehen jo nuorena. Raija arvelee, että olisi menehtynyt itsekin, ellei hänellä olisi ollut 6-vuotiasta pikkutyttöä ja työtä. Kuultuaan isän poismenosta tyttö oli kysynyt, saisiko hän tulla äidin viereen nukkumaan. Totta kai sai. Läheisyys toi lohtua molemmille. Yhteinen suru, siitä selviäminen ja elämän jatkaminen eteenpäin hitsasivat heistä tiiviin kokonaisuuden, tiimin, joka on pitänyt yhtä ja auttanut puolin ja toisin. ”Hän on ollut minulle aivan mahdottoman ihana tytär. Ja minä olen ollut hänelle oikein hyvä äiti”, Raija kiteyttää. Voiko kahden sukupolven lujaa ketjua kauniimmin kuvata?      

Hoivanantaja, Johanna 

Julkaistu

Rakas Pappani – Tarina sinusta, kun et enää muistanutkaan palata kotiin

Tänään 21.9.2020 maailman Alzheimer päivänä haluan muistella hetken omaa rakasta Pappaani. Pappa asui isolla maatilalla luonnon keskellä. Hän oli jäänyt leskeksi vuosia sitten, mutta omasta kodista hän ei halunnut lähteä minnekään. Hän rakasti maalaismaisemaa, luontoa, rauhallisuutta ja kaikenlaista puuhastelua, sillä isolla maatilalla riitti tekemistä. Kesäisin hän käveli, pyöräili jopa kymmenien kilometrin lenkkejä, talvella hiihti ja ajoi potkurilla. Hän oli 80-vuotias teräspappa, muistan sanottaneen!

Mutta sitten kaikki muuttui yhdessä päivässä. Pappani ajoi polkupyörällä, kaatui ja lonkka murtui. Siitä alkoi alamäki. Ensin meni fyysinen kunto ja pian alkoi näkyä henkisen toimintakyvyn muutoksia. Muisti huononi ja huononi ja enää yksin asuminen ei onnistunutkaan. Onneksi oli omaiset – rakkaat tyttäret – jotka auttoivat ja palvelutalo, jossa Pappa asui osan ajasta, sillä yksin ei enää pärjännyt. Kuntouduttuaan Pappa liikkui rollaattorilla ja pääsi asumaan takaisin maatilalle omaan kotiin, aina kun joku oli siellä hänen kanssaan. Olihan se rakkain paikka Papalle.

Muistan aina erään kauniin kesäisen päivän, kun Pappa oli päättänyt lähteä lenkille vanhan tavan mukaan. Oli sovittu, että hän kävelee 200 metriä maatilalle vievän yksityistien päähän ja sieltä hän kääntyy takaisin. Mutta Pappa ei tullutkaan takaisin. Muistan sen valtavan huolen ja hädän, kun Pappaa ei enää löytynyt. Onneksi tätini oli nopeasti ymmärtänyt, että nyt ei kaikki ole hyvin ja osasi lähteä katsomaan kaikki ne läheiset paikat, mitkä olivat Papalle tuttuja tai hänen lenkkipolkujensa varrella. Pappa oli kävellyt pidemmän matkan, mennyt läheisen tien varressa olevaan autiotaloon ja istui siellä yksin hylätyssä, vanhassa, tyhjässä talossa. Kun Pappa löytyi viimein, kertoi hän ”tulleensa kotiin ja ihmetteli miksi muut eivät ole kotona vaan hän on yksin”… Voi rakas Pappani!

Muistisairaus vei Pappani muihin maailmoihin, todellisuus sekoittui menneisyyteen. Vaikka elämä oli välillä rankkaa, raskasta ja jopa hämmentävää, muistan, että onnellisuus ja iloisuus olivat silti voimakkaasti läsnä, onneksi! Pappa sai elää hyvän elämän muistisairaudesta huolimatta.

Tämän oman muisteloni myötä haluan toivottaa kaikille muistisairauden kanssa eläville; ikäihmisille, heidän läheisilleen, sekä hoivatyötä tekeville myötätuntoa, voimia, jaksamista, ymmärrystä, lempeyttä ja aurinkoa päiviinne. Pidetään muistisairaista ja itsestämme huolta.  

Myötätuntoista Alzheimer päivää!

-Anne

Julkaistu

HOIVANANTAJAN PÄIVÄKIRJA: Hoivanantajana aaltojen välissä

Liikkumista ja sosiaalista kanssakäymistä mullistanut koronavirus ajoi osan riskiryhmiin kuuluvista asiakkaista perumaan keväällä sovitut hoivanantajan käynnit ei-pakollisten kontaktien välttämiseksi. Kaikille avun järjestäminen lähipiiristä ei kuitenkaan ollut mahdollista, joten tarvittiin ohjeet TURVAkohtaamista varten:

hoivanantajalle hengityssuojain,

riittävä välimatka asiakkaaseen,

vältetään tarpeetonta fyysistä kosketusta,

tarkkuus käsihygienian ja pientenkin flunssaoireiden suhteen.

Hoivanantajat ovat mahdollisuuksien mukaan uhmanneet pelkoja ja kulkeneet kodeissa auttamistyössä kaiken kevättä ja kesää. Siinäkin vaiheessa, kun tilanne rauhoittui ja päivittäiset tartuntaluvut jäivät usein jo alle kymmenen, asiakkaiden luo mentiin kunnioittava varovaisuus edellä. Hoivanantajat liikkuivat hengityssuojaimin varustautuneina silloinkin, kun suuri osa suomalaisista oli jo palaillut lähes normaaliin elämään ja liikkui huoletta ihmisten ilmoilla.

Piiloon jääviä hymyjä – ja turvaa

Yllätin itseni ajattelemasta, että ikään kuin työni tuntuisi tärkeämmältä, kun teen sitä maski kasvoilla. Aivan kuin olisimme taistelussa: rohkeina rintamalla, varustautuneina pahimpaan, näkymätöntä, mikroskooppisen pientä vihollista vastaan. Taistelumme on sitä, että autamme olosuhteista huolimatta, olemme liikkeellä, emme jätä yksin. Taistelemme myös asiakkaan turvallisuudentunteen puolesta. Maski on yhtä aikaa rohkeuden mahdollistava suojaväline sekä näkyvä rohkeuden symboli kasvoilla.

Kaikki asiakkaat eivät maskeista pidä. Ne haittaavat jutteluamme. Puhettani ei aina kuulla maskin takaa, etenkään kävelyillä, liikenteen melussa. Tukena ei myöskään ole huuliltalukua, joka voi olla varsin tärkeä apu seniorille. Keskikesällä jotkut mielsivät maskit jopa liioitteluksi – aikana, jolloin toinen aalto tuntui kaukaiselta ja mahdollisesti toteutumattomiin jäävältä uhkalta.

Omassa ajattelussani huomasin, että maskit korostavat tärkeän työvälineeni, hymyn, merkitystä. Hymy jää maskin taa piiloon, silloinkin, kun olisi tärkeää kuunnella ja viestittää kaikin mahdollisin keinoin myötätuntoa. Usein hymy edeltää lämpimiä sanoja, jotka vasta järjestyvät mielessä. Jos oltaisiin piirtämässäni hoivanantaja-sarjakuvassa, hymy saisi ehdottomasti aivan oman ruutunsa, ja sen paikka olisi puhekuplaruudun edellä. Ensin piilohymyt turhauttivat, kunnes ymmärsin, että kun myötäelämisen lämpö läikkyy koko kehossa, hymy ulottuu silmiin asti ja näkyy maskin yli.

Hoivanantaja, Johanna

Julkaistu

HOIVANANTAJAN PÄIVÄKIRJA: Huh hellettä!

Tapaamme tänään helteisissä merkeissä. Tapaamisen aluksi huolehdin hyvin käsienpesusta ja desifionnista, puen kasvomaskin päälleni ja kerron Raijalle, että pidämme turvavälin tapaamisellamme. Tämä on nykyään uusi normaali! Aloitamme ruokailulla tällä kertaa. Viime kerralla suunnittelemamme lihakeitto vaihtuu uusiin perunoihin ja graaviloheen. Asunto on kuuma ja helle ei hellitä tänäänkään, joten Raijan tytär oli arvellut, että pidemmän kaavan mukaiset keitokset kuumentaisivat asuntoa liikaa.

Jatkamme kävelylenkille ja etsimme varjoisia reittejä, ettemme vallan paahdu. Täytyy muistaa juoda heti, kun palaamme reissulta. Raija näyttää autokatoksen, jossa sekä hänellä että naapuritalossa asuvalla rouvalla on paikka, vaikka kumpikaan ei autoa omistakaan. Vieraat saavat helposti autonsa parkkiin, senioriystävykset taas nauttivat varjoisasta lepopysäkistä.

Raijan ystävällä on tapana kurvata rollaattori parkkiin ja istahtaa sen istuimelle lepuuttamaan jalkojaan. Juttu luistaa. Hän houkuttelee Raijaakin ottamaan rollaattorin mukaan – jos ei muuten niin penkiksi. Raija ei vielä koe tarvitsevansa keppiä enempää tukea liikkumiseensa, eikä halua ottaa sitä riskiä, että rollaattori painaa ryhdin kumaraan. Jalatkin jaksavat toistaiseksi Raijan puolesta tunnista tuntiin kestävät lenkit ihan hyvin. Kävelylle Raija tahtoo aina, särki selkää tai ei. Kun varmistan, jaksaako hän, vastaus kuuluu: ”Pakko minun on päästä.”

Katoksen katonrajassa on vieretysten kolme linnunpesää. Raija kertoo, että keväällä siellä pääsi kuuntelemaan kunnon konserttia. Joskus lintuemo odotteli pitkäänkin ennen kuin lensi viemään matoa poikasilleen rupattelevien naisten lähdettyä. Ihanaa, leppoista menoa! hymyilen jälleen ystävysten arkiseikkailuille. Naiset soittelevat, kysyvät kuulumiset, ja jos molemmilla on hyvä vointi, tekevät treffit talon nurkalle. 

Sisällä täytän tuuletuslaitteen lokeroon kylmää vettä ja kylmäkallet. Johan viilentää tehokkaasti! Pöytäliinakin alkaa lepattaa. Laitteen ääreen on hyvä asettua tarkastamaan, että päivän lääkket on otettu oikein. Muutoksia on tehty taas. Lääkäri määräsi jo työvuosina aloitetun verenpainelääkkeen lopetettavaksi. Samalla kun uusi lääke oli tasannut sykettä, myös verenpaineet olivat laskeneet – ehkä liikaakin, Raija arvelee. 

”En minä ole mitään sen ihmeempiä temppuja tässä tehnyt, mutta on se nyt kumma, kun ei sydän asetu. Tämä väsymys on oikeastaan ainoa oire, jonka voinnissani huomaan”, Raija ihmettelee. Emme saa verenpainemittarista toivotunlaisia lukemia. Raija kertoo lapsenlapsensakin ihmetelleen isoja lukuja pulssin kohdalla, tunnustelleen kaulaa sekä rannetta ja todenneen, että eihän täällä tunnu pulssia ollenkaan! Laite sen vain jostakin löytää ja näyttää pumpulle isoja kierroksia. Vielä ei siis ole onnistuttu löytämään lääkkeiden toimivaa yhdistelmää ja annostusta.  

Sydän tuntuu huolettavan Raijaa nyt aiempaa enemmän, sillä hän kertoo katselevansa miehensä kuvaa olohuoneen pöydällä ja sanovansa: ”Kyllä minä täältä kohta tulen.” Ikävä on kova, ja elämä on jo antanut hänelle paljon. Vielä ollaan kuitenkin tiiviisti kiinni tässä hetkessä sekä tulevissa. Ihailen Raijan innostusta seurata maailman tapahtumia, joista Hesari pitää hänet ajan tasalla, lajitella tarkasti roskat, huolehtia kukista ja muistaa sukulaistensa syntymä- ja jopa nimipäiviä kortein sekä kukin. Pohdimme, montako kertaa ehdimme tavata kesätuurausteni merkeissä ja imuroisinko ensi kerralla, koska siivooja on lomalla. Onkohan Pariisissa lomailevalla sukulaisella yhtä kuuma kuin täällä, vieläköhän yllätyseroon päätynyt lapsenlapsi palaa yhteen rakkaansa kanssa ja saakohan naapuri kannettua paperinkeräykseen lehdet, joita Raija hänelle vie ne itse luettuaan? On ilo nähdä Raijan elämän pursuvan suunnittelua, arjen pieniä iloja ja mielenkiintoa hoitaa asioita – ja vielä suurempi ilo kokea niitä hänen kanssaan.

Hoivanantaja, Johanna