HOIVANANTAJAN PÄIVÄKIRJA: Ylimääräistä värinää sydämessä

Kun tapaamme Raijan kanssa parin viikon tauon jälkeen, kerrottavaa ja käveltävää on paljon. Raija pääsee huojentamaan terveyshuoliaan, reippailemaan melkein tunnin lenkin, maistelemaan valmistamaani keittoa ja kahvittelemaan. Lopuksi tarkistamme verenpaineen ja pulssin ja merkitsemme lukemat vihkoon. 

Kun kysyn tullessani Raijan vointia, hän vastaa, että on tässä ollut kaikenlaista ja päivät ihan sekaisin. Hän näyttää huolestuneelta ja saa totta puhuen minutkin hieman huolestumaan. Raija pyytää minut olohuoneeseen istumaan ja alkaa purkaa huolivyyhtiään.  

On käyty lääkärissä kerran jos toisenkin, maattu sydänkäyrillä, näyttäydytty taas apteekin vakiokasvona, aloiteltu uutta lääkettä ja aprikoitu, mistä oikein on kyse. Onni onnettomuudessa, että Raijan verenpaineita seurattiin kahdesti päivässä. Ihmettelimme, ettei Raija ollut huomannut sydämen sähäkkää toimintaa voinnissaan. Pulssi huiteli pahimmillaan 135:ssä, mutta hurja lukema paljastui vasta verenpainemittarista.  

Tytär tarttui toimeen ja vaati varaamaan lääkäriajan. Lääkärikin totesi käynnin erittäin aiheelliseksi, sillä sydänkäyrä kieli ylimääräisestä värinästä. Sykettä pyrittäisiin painamaan alas lääkityksellä. Verenpaineiden seuranta jatkuisi, mutta astetta jännittävämmissä merkeissä. ”Ei minua nyt pelota, mutta eihän se mukavalta tunnu, kun tällaista kuulee. Kyllähän sitä jää miettimään, että onko tämä nyt jotakin vakavaa”, Raija toteaa. 

Seurailen vierestä, kun Raija touhuaa tottuneesti dosetin ja lääkepakkausten parissa. Pakko sanoa, että hän vaikuttaa konkarilta, jolla on homma hallussa. Lääkkeet hän jakaa dosettiin, ja ne on helppo muistaa ottaa oikeaan aikaan, ruokailun yhteydessä. Vitamiineille ja ravintolisille on oma laatikkonsa, josta Raija muistaa ottaa tarvittavat pillerit, vaikkei niitä dosettiin varaakaan. 

Kysyn uuden lääkkeen sivuvaikutuksista. Raija arvelee sitä syypääksi aamuöiseen heräämiseen ja parituntiseen unen etsiskelyyn. Hän näkee usein myös painajaisia tai vauhdikkaita unia. Niitä hillitsemään on kokeiltu lääkettäkin, mutta silti hän kertoo edellisyönäkin käyneensä Venäjällä. Lääkearsenaalista on helpotusta moneen vaivaan, mutta kaikkea eivät napit ja tabletit ratkaise – ainakaan ensimmäisellä kokeillulla annostuksella. Lääkityksen säätö tuo aina tullessaan kokeilun, totuttelun ja odottelun jaksoja. Nyt on aluillaan uusi sellainen, jota seurailen mukana. 

Lääkäri-, laboratorio- ja apteekkikäynnit ovat syöneet aikaa Raijan rakkaalta kävelyharrastukselta. Raijan huolet näyttävät huojentuneen hänen päästyään sanoittamaan niitä ja tuulettamaan ajatuksia raikkaassa tuulessa, totean kun palaamme pitkältä lenkiltämme juuri sopivasti ennen sadetta. Vielä jää aikaa valmistaa kasvissosekeitto, juoda yhdessä kahvit ja merkitä muistiin, mitä verenpainemittari tällä kertaa näyttää. 

Hoivanantaja, Johanna 

HOIVANANTAJAN PÄIVÄKIRJA: Yksinäistä ei ehdi tulla

Kun olemme vaihtaneet kuulumiset, suunnittelemme Raijan kanssa yhteisen iltapäivämme ohjelmaa. Raijalla onkin käynneille jo pääpiirteittäin tuttu runko, sillä hoivanantaja on käynyt jo useamman vuoden. Ensin seuraan dosetin täyttöä tulevan viikon varalle, lähtiessämme kävelylle viemme hänen huolella lajittelemansa roskat, ulkoillessamme juttelemme ja Raija saa minusta kuuntelijan elämänsä tarinalle. Kun palaamme, valmistan ruoan ja juomme yhdessä kahvit. Juttu jatkuu kaiken aikaa. Tarpeen mukaan autan myös muissa kodin pienissä askareissa ja lopuksi mittaan Raijalta verenpaineen.

Kun käymme ulkona tuulettumassa, olemme vähällä lähteä tuulen mukaan itsekin. Koiranilma kääntää puheemmekin koiriin. Raija muistelee lämmöllä rakasta susikoiraansa, jonka perään itki viikon; minä taas lapsuudessani meille tulla tuhissutta terrieriä, joka sekin on jo poissa. Viisaita eläimiä, suurisieluisia. Elämässä mukana kuin perheenjäsenet. Ymmärtävät paljon ja puhuvatkin, omalla tavallaan.   

Raija kertoo puolison sairastelun verottaneen hänen puhekykyään. Kun mies meni huonoon kuntoon, hän ei enää puhunut. Eikä enää Raijakaan. Kenenpä kanssa hän olisi jutellut? Pian hän huomasi, ettei enää oikein osannutkaan. Oli vaikea saada ilmaistua itseään. Vaikka hän miten haki, sanat olivat kuin piilossa. Lääkäri patisti käyttämään kieltä: Puhu, ei siinä muu auta. Tytär kantoi kirjastosta miltei kaikki löytämänsä isotekstiset kirjat – pienempää tekstiä eivät Raijan silmät jaksa pitemmän päälle lukea. Kun hän alkoi lukea ääneen, sanat palailivat. Puhe alkoi luonnistua, vaikka hän joskus joutuukin haeskelemaan sanoja. 

Naapurustossa Raijalla on juttukaveri. Erään yhteisen kävelyn päätteeksi naiset istuivat kadunvarteen, ja naapuri kertoi miehensä nukkuneen pois vuosi sitten. ”Sama täällä, kaksi vuotta sitten”, Raija kertoi. Naapuri alkoi itkeä, kohta itkivät molemmat. Se teki heistä ystäviä. Yhteistä on paljon. Joskus he kahvittelevatkin toistensa luona. 

Raijan elämässä asiat ovat järjestyneet niin onnellisesti, että on viikkoja, jolloin hänen luonaan käy joku jopa päivittäin. Sosiaalista elämää riittää. Pääsee harjoittamaan jutustelun jaloa taitoa. Käy sukulaisia, ystäviä ja naapureita, ja meidän hoivanantajien lisäksi ainakin yksi tervehtijä ystäväpalvelusta. Yksinäistä ei juurikaan ehdi tulla.  

Edesmennyt puolisokaan ei tunnu Raijasta etäiseltä. Hän piipahtaa muistelujen kutsumana, kuin tarjoten lohduttavaa läsnäoloaan. Joskus se tuntuu niin hämmentävän todelta, että Raija miettii, onko mies oikeasti paikalla – vai onko hänellä itsellään kaikki kunnossa. Voiko rakastettu ihminen olla aistiharha? Kuulen kipeän kysymyksen jostakin rivien välistä. Nämä pohdinnat sekä aiemmin koettu puhumisen vaikeus ja lisääntynyt unohtelu yhdistyivät lääkärikäynnillä huoleksi alkavasta muistisairaudesta. Ensiavuksi aloitettiin lääke, joka on kuulunut Raijan aamuihin siitä lähtien.  

Onni on, että Raijalla on ympärillään ihmisiä, jotka osaavat pitää silmänsä auki mahdollisten varoittavien merkkien suhteen ja ilmaista tarvittaessa huolensa. Itse hoivanantajan roolissani tarkkailen myös herkällä silmällä onhan kaikki hyvin ja huomaanko käyttäytymisessä jotain poikkeavaa. Hyvä asia tässä työssä on, että Kotona Asuen Seniorihoivan hoivanantajille järjestetään Alzheimerin taudin ymmärtämiseen ja käytösmuutosten kanssa toimimiseen opettavia koulutuksia. Alzheimer-koulutus on tärkeä osa omiakin kehitystavoitteitani hoivanantajana. Tällä kertaa tapaamiseemme Raijan kanssa sisältyi kuitenkin kehittymistä lähinnä keittiötaidoissa: valmistimme yhteistuumin itselleni aivan uuden ruokalajin, siskonmakkarakeiton. Ja kyllä maistui!  

Hoivanantaja, Johanna 

HOIVANANTAJAN PÄIVÄKIRJA: Miten minusta tuli hoivanantaja?

Kesäkuussa aloitan uuden työni Kotona Asuen Seniorihoivan hoivanantajana. Työhöni kuuluu palvella kotona asuvia ikäihmisiä, tukea heidän arjessa selviytymistään ja olla seurana, tukena ja turvana päivän askareissa. Itse asiassa työskentelin muutaman vuoden hoivanantajana jo 2010-luvun alussa, kunnes jäin äitiysvapaalle. Palaan työhön reilun kuuden vuoden äitiysvapaani jälkeen. Se, että päädyin aloittamaan tämän työn, ei ole vain sattumaa vaan tunnen jatkavani työtä, johon olen luotu ja tottunut jo pienestä pitäen. Miten minusta oikein tulikaan hoivanantaja?

Alakouluikäisenä leikin isosiskoni kanssa palveluautoa, joka palveli toista vuorollaan tietyn ajan (muistaakseni tunnin). Sille sai antaa mitä tahansa tehtäviä, joihin tarvitsi apua. Yleensä ne liittyivät oman huoneen siivoukseen. Palveluauto viikkasi puolipitoiset vaatteet hyllyyn, vei likaiset pyykkikoriin ja kuljetti astiat, roskat ja lehdet pois nopeasti ja iloisesti.

Kumpi meistä liekään leikin keksinyt tai nimennyt, mutta nimi taisi kimmota juurikin tavaroiden kuljetustehtävistä. Toinen, yhtä tärkeä erityisvarustelu oli jutustelu. Palveluauto auttoi sekä piti seuraa. Yksin siivousrupeama olisi ollut tylsä, edennyt puuduttavan hitaasti – tai mitä todennäköisimmin jäänyt kesken. Siivoaminenkin tuntui hauskemmalta, kun sitä täydensi palvelemisen ilo.

Lukioikäisenä kävin 4H-yhdistyksen palkkaamana ”seuraneitinä” palvelutalossa asuvan yksinäisen rouvan luona. Keitin kahvit, luin Väinö Tannerin elämäkertaa, tiskasin, etsin kadonneita tavaroita, kävelyillä ihastelimme ennätyssadosta notkuvia pihlajia.

Aikuisiällä toimin kaupungin palkkalistoilla henkilökohtaisena avustajana. Kävimme kaupoilla, virastoissa, kasvitieteellisessä puutarhassa, sienessä, elokuvissa, sukujuhlissa ja teatterissa. Teimme pihatöitä, kirjoitimme lehtiartikkelia, siivosin, silitin, kirjoitin joulukortteja ja sähköposteja, laitoin ruokaa, lenkitin koiraa, pesin pyykkiä, hoidimme kotitalouskirjanpitoa. Kaiken lomassa jutustelimme, jaoimme elämää yhdessä. Olin tilanteen mukaan enemmän tai vähemmän näkyvä ja kuuluva jatke; apukädet, -jalat, -silmät, -korvat… Valmis melkein mihin vain. Yhtäkkiä ymmärsin työnkuvani: olin taas palveluauto. Lämmin muisto lapsuudesta oli kulkenut mukana kaikki vuodet ja muovautunut työnkuvaksi.

Suomessa liikkuu myös toisenlaisia palveluautoja, joita hälytetään koteihin turvarannekkeella ja turvapuhelimella. Toisinaan uutisoidaan palvelun epäonnistumisesta. Turvaranneke ei toiminut, avuntarve arvioitiin väärin ja asiakas odotteli apua tuntikaudet, tai asiakkaan kotona käytiin, mutta hän jäi edelleen yksin ongelmansa kanssa. Osa turvattomuudesta ja huonosta palvelusta koetaan jopa senioreiden hoitoon ja asumiseen erikoistuneissa laitoksissa, joissa avun ja hoivan pitäisi olla itsestäänselvyys. Apukäsiä ja -jalkoja on palkattu liian vähän.

Haluan olla mukana työssä, jossa taistellaan noiden pelon ja turvattomuuden hetkien vähentämiseksi. Haluan astua työvuorooni hoivanantajana samalla asenteella kuin muinoin siskoni palveluautona: ”Tämä on sinun aikaasi – miten haluat, että se tänään käytetään?” Ollaan, tehdään ja mennään yhdessä. Se antaa voimaa, meille molemmille.

– Hoivanantaja, Johanna