Julkaistu

12 vuotta HOIVANantajana ja ikäihmisten avustajana!

Jaana on ensimmäinen HOIVANantajamme! Hän on ollut mukana mahdollistamassa ikäihmisille mielekästä ja turvallista arkea heidän omaan kotiinsa vuoden 2009 alusta alkaen, jolloin ensimmäinen asiakkuutemme alkoi. Tänä vuonna 59-vuotias Jaana Grönqvist on ollut jo upeat 12 vuotta ikäihmistemme apuna! Haastattelimme Jaanaa ja pyysimme häntä kertomaan kokemuksistaan ja ajatuksistaan työstään Kotona Asuen Seniorihoivan HOIVANantajana.

Jaanan 10-vuotista työuraa juhlittiin pari vuotta sitten kakkukahvien merkeissä toimistollamme.

Mutta ensin tärkein kysymys, mitä HOIVANantaja tekee? Hän on ikäihmisten ”tukihenkilö”, heidän omassa kodissaan. Lyhyesti voisi sanoa; HOIVANantaja on arjen apuri auttaen ikäihmistä kaikissa arjen askareissa, hän on seuralainen ja parhaassa tapauksessa ystävä rinnalla. Hän mm. valmistaa ruokaa, auttaa kotitöissä ja henkilökohtaisissa asioissa, lähtee seuraksi ulkoilemaan ja asioille. Tekee melkeinpä mitä vain auttaakseen ikäihmistä asumaan itsenäisesti ja turvallisesti omassa kodissaan!

Jaana itse kuvaa työtään -”Työnkuvani on hyvin monipuolinen. Asiakkaista ja heidän tarpeistaan riippuen, työhöni kuuluu kaikenlaista avustamista kodinhoidollisista tehtävistä aina kevyempiin tehtäviin, kuten seuranpitoon ja saattoapuun kauppaan ja asioille”. Monenlaisia asioita tulee tehtyä ja Jaanan periaatteena onkin: ”Yritä kaikkea ainakin kerran”!

Mikä sai sitten Jaanan hakeutumaan HOIVANantajan tehtävään yli 12 vuotta sitten? ”Se on puhdas sattuma”, toteaa Jaana. Yli kahdeksan vuotta kotiäitinä neljän lapsen kanssa sai Jaanan miettimään tulevaisuuden työsuunnitelmia ja Edupolin Tehokkaasti työelämään-kurssilla osui hänen silmiinsä Kotona Asuen Seniorihoivan ilmoitus internettiä selatessa. ”Hetken mietittyäni laitoin hakemuksen vetämään”, kertoo Jaana.

Jaanan työvuosiin on mahtunut monenlaisia asiakkaita ja kokemuksia heidän kanssaan. ”Ensimmäinen asiakkaani oli aviopari; mies yli 90-vuotias muistisairas ja vähän nuorempi vaimo, joka oli saanut aivoinfarktin joitakin vuosia aiemmin. Pariskunta halusi huolehtia omasta elämänlaadustaan ja asua omassa kodissaan mahdollisimman pitkään, jolloin herra lastensa tuella maksoi palvelun itse. Tarjoamamme hoivapalvelu oli ikäihmisille ensimmäinen laatuaan Suomessa ja uudenlainen lisä vanhuspalvelualalla täydentämään verorahoilla rahoitettua kunnan tarjoamaa kotihoitoa. Vaimo menehtyi vuoden sisällä, mutta herran kanssa jatkoimme yhteensä 3,5 vuotta. Tehtäviini kuului monipuolista avustamista arjen askareissa joka arkipäivä vähintään kolmen tunnin verran. Autoin herraa mm. vaatehuollossa, valmistin ja tarjoilin ruokaa sekä ulkoilimme yhdessä kauppa-, pankki- ja kioskireissuja tehden”, muistelee Jaana.

Jaana on moniosaaja, jolta luonnistuu monenlaiset kotiyöt ikäihmisten kanssa.

Jaana on viihtynyt työssään hyvin ikäihmisten HOIVANantajana ja salaisuus pitkälle työuralle on selkeä: ”Yksikään päivä ei ole samanlainen, vaikka rutiineja on paljon”. Työn vaihtelevuus ja kohtaamiset erilaisten ikäihmisten kanssa on rikkaus, joka antaa paljon myös Jaanalle itselle ja on yksi syy haluun jatkaa työskentelyä vuosi toisensa jälkeen. Jaana kertoo, että hyviä (ja huonojakin) muistoja on vuosiin mahtunut paljon, samoin kuin hyvin mieleenpainuvia hetkiä. Jaana muistaa erityisesti erään rouvan, jonka HOIVANantajana hän sai olla. ”Rouva asui apumme turvin omassa kodissaan elämänsä loppuun saakka. Hän nukkui pois kotonaan sairastettuaan keuhkoahtaumatautia. Poismeno kaikessa surullisuudessaan oli kuitenkin kaunis ja rauhallinen hetki tyttären myös läsnäollessa. Se on sellainen hetki, jonka muistan aina”, kertoo Jaana.

Vanhuspalvelualalla sekoitetaan usein hoidollinen työ ja ei-hoidollinen hoivatyö keskenään. Kun esimerkiksi kunnan kotihoito tukee ikäihmisten kotona asumista lyhyillä kotihoitokäynneillään ja tuomalla hoidolliset- sekä sairaanhoidolliset peruspalvelut – kuten lääkkeiden antamiset – ikäihmisen kotiin, niin Kotona Asuen Seniorihoivan palvelu puolestaan tarjoaa kokonaisvaltaista ei-sairaanhoidollista hoivapalvelua ja seuranpitoa ikäihmisten arkeen, jossa kiirettä ei tunneta. Palvelu mahdollistaa ikäihmiselle mielekkään ja turvallisen asumisen omassa kodissaan mahdollisimman pitkään.

”Meillä on enemmän aikaa ja resursseja auttaa ikäihmisiä ja olla aidosti läsnä heidän arjessaan. Voimme tehdä aikaavievempiä asioita heidän kanssaan, kuunnella asiakasta ja pyrkiä toteuttamaan heidän toiveensa. Olemme seurana ja ystävänä rinnalla ja esimerkiksi haasteellisissa tilanteissa muistisairaan kanssa, voimme yrittää jotakin muuta keinoa hyvään lopputuloksen saavuttamiseksi, sen sijaan, että suoritamme vain nopeasti pakolliset asiat”, kertoo Jaana.

Parasta mitä ikäihmiset saavat Jaanan mukaan Kotona Asuen Seniorihoivan palvelusta on juuri HOIVANantajat ja heidän antama aito välittäminen, tuki ja turva ikäihmisten arkeen. ”Kaikki hoivanantajat, jotka tunnen tekevät tätä työtä suurella sydämellä”, toteaa Jaana.

Jaanalla ei ole kokemusta muista hoivapalveluyrityksistä, mutta hän on kuullut asiakkailta, että ”monet arvostavat Kotona Asuen Seniorihoivan palveluita paljon. Lisäksi luotettavuus on yksi iso tekijä, jota arvostetaan ja se on tärkeää ikäihmisten ja heidän omaistensa kanssa toimiessa”, jatkaa Jaana.

Kun Jaanalta kysytään minkälaisena hän näkee tulevaisuuden 10 – 20 vuoden päästä vanhuspalvelua-alalla ja minkälaista elämää ikäihmiset mahtavat viettää 2050-luvulla, Jaanalla on selkeä näkemys. ”Peilaten omaa ikääntymistä toivon, että kotiin saatavat palvelut monipuolistuisivat ja myös palveluasumiseen satsattaisiin kunnolla, ja siihen löytyisi erilaisia vaihtoehtoja. Toivottavasti valinnanmahdollisuudet kasvavat ja toivon kovasti, ettei kaikkea automatisoida, vaan ihminen olisi jatkossakin ihminen ihmiselle”.

Kiitämme Jaanaa upeista työvuosista ikäihmistemme HOIVANantajana ja toivotamme hänelle mukavia tulevia työvuosia ikäihmisten parissa!

– Kotona Asuen Seniorihoivan väki

Julkaistu

HOIVANANTAJAN PÄIVÄKIRJA: Hoivanantajana aaltojen välissä

Liikkumista ja sosiaalista kanssakäymistä mullistanut koronavirus ajoi osan riskiryhmiin kuuluvista asiakkaista perumaan keväällä sovitut hoivanantajan käynnit ei-pakollisten kontaktien välttämiseksi. Kaikille avun järjestäminen lähipiiristä ei kuitenkaan ollut mahdollista, joten tarvittiin ohjeet TURVAkohtaamista varten:

hoivanantajalle hengityssuojain,

riittävä välimatka asiakkaaseen,

vältetään tarpeetonta fyysistä kosketusta,

tarkkuus käsihygienian ja pientenkin flunssaoireiden suhteen.

Hoivanantajat ovat mahdollisuuksien mukaan uhmanneet pelkoja ja kulkeneet kodeissa auttamistyössä kaiken kevättä ja kesää. Siinäkin vaiheessa, kun tilanne rauhoittui ja päivittäiset tartuntaluvut jäivät usein jo alle kymmenen, asiakkaiden luo mentiin kunnioittava varovaisuus edellä. Hoivanantajat liikkuivat hengityssuojaimin varustautuneina silloinkin, kun suuri osa suomalaisista oli jo palaillut lähes normaaliin elämään ja liikkui huoletta ihmisten ilmoilla.

Piiloon jääviä hymyjä – ja turvaa

Yllätin itseni ajattelemasta, että ikään kuin työni tuntuisi tärkeämmältä, kun teen sitä maski kasvoilla. Aivan kuin olisimme taistelussa: rohkeina rintamalla, varustautuneina pahimpaan, näkymätöntä, mikroskooppisen pientä vihollista vastaan. Taistelumme on sitä, että autamme olosuhteista huolimatta, olemme liikkeellä, emme jätä yksin. Taistelemme myös asiakkaan turvallisuudentunteen puolesta. Maski on yhtä aikaa rohkeuden mahdollistava suojaväline sekä näkyvä rohkeuden symboli kasvoilla.

Kaikki asiakkaat eivät maskeista pidä. Ne haittaavat jutteluamme. Puhettani ei aina kuulla maskin takaa, etenkään kävelyillä, liikenteen melussa. Tukena ei myöskään ole huuliltalukua, joka voi olla varsin tärkeä apu seniorille. Keskikesällä jotkut mielsivät maskit jopa liioitteluksi – aikana, jolloin toinen aalto tuntui kaukaiselta ja mahdollisesti toteutumattomiin jäävältä uhkalta.

Omassa ajattelussani huomasin, että maskit korostavat tärkeän työvälineeni, hymyn, merkitystä. Hymy jää maskin taa piiloon, silloinkin, kun olisi tärkeää kuunnella ja viestittää kaikin mahdollisin keinoin myötätuntoa. Usein hymy edeltää lämpimiä sanoja, jotka vasta järjestyvät mielessä. Jos oltaisiin piirtämässäni hoivanantaja-sarjakuvassa, hymy saisi ehdottomasti aivan oman ruutunsa, ja sen paikka olisi puhekuplaruudun edellä. Ensin piilohymyt turhauttivat, kunnes ymmärsin, että kun myötäelämisen lämpö läikkyy koko kehossa, hymy ulottuu silmiin asti ja näkyy maskin yli.

Hoivanantaja, Johanna

Julkaistu

HOIVANANTAJAN PÄIVÄKIRJA: Muistojen aarrearkulla

Omaelämäkerrallisen kirjoittamisen kurssilla opettajamme sanoi, että elämäntarina on kuin oma näköala pyöreästä tornista. Kukin näkee vain siivun, jokainen omaan suuntaansa. Kukaan ei näe täysin samaa eikä pysty kertomaan näkemästään samalla tavalla kuin me. Olemme ainutlaatuisia näköaloinemme ja kertomuksinemme siitä, mitä näemme.

Minussa heräsi halu olla mukana nostamassa muistojen ja elämänkokemuksen arvostusta ja käsittelemässä mieleen muistuvaa materiaalia kallisarvoisina matkamuistoina eletystä. Hoivanantajana pääsisin varmaan muistojen virran äärelle miltei jatkuvasti. Ihastelisin seniorien muistojen aarteita.

Näissä mietteissä kysyn Raijalta, mitä hänelle tulee ensimmäisenä mieleen lapsuudesta. Tumma pilvi purjehtii oitis aurinkoisen odotukseni eteen. Isä torjui sekä Raija-vauvan että hänen äitinsä. Penäsi epäillen jopa sitä, mistä Raija oli punaisen tukan saanut, kunnes joku tokaisi, että katsopa vain, niin samaa sävyä on parrassasikin. Hylkääminen on varmasti painanut jälkensä Raijan lapsuuteen. Sairauden ja toimeentulon kanssa kamppaillut äiti teki töitä minkä kykeni, ja sillä aikaa Raija sai olla mummun hoivissa. Isän puolen sukulaisiakin Raija tapasi lapsena, mutta he olivat ruotsinkielisiä, eikä kielimuuri helpottanut muutenkin vallitsevaa vierauden tunnetta.

Lähdemme kävelylle, ja tarina jatkuu. Muistojen virta vie nuoruuteen. Raija tapasi ensimmäisen miehensä varsin nuorena ja tuli äidiksi 19-vuotiaana. Paljon tummia sävyjä tulee taas tarinaan: miehen pelottavat kohtaukset mökillä, pitkien matkojen päässä, hukkumaisillaan, viimeisillä voimilla veden varassa. Kun mies viimein suostui sairaalaan, mukaan annettiin kirjekuori, joka oli määrä avata vasta kotona. Raijapa ei sitä tiennyt vaan repi kuoren heti auki, ja kuvista paljastuivat kauttaaltaan mustat keuhkot. Leukemia vei Raijalta miehen 27 vuoden iässä.

Teemme pitkän lenkin, verkalleen ja tarinakerää auki kerien. Kuulen läheltä seuratuista sukulaisen ongelmista, uhkailuista, viinan kiroista ja itsemurhasta. Kuulen Raijan toisesta puolisosta ja uudelleen leskeksi jäämisestä. Paljosta on selvitty: monesta kuolemasta, vaikeudesta ja epätoivosta. Toki siellä täällä siintävät myös lapsuuden huolettomuus, kesät mummun luona, vaari joka vei Korkeasaareen ja näytti pöllöjä ja linnanpesiä. Makunystyröihin on ikuistunut ihana mustikkamaito, muistoihin paljasjalkaseikkailut helteen halkomalla savimaalla ja aurinko, joka paistoi aina.

En päässyt ihastelemaan muistojen ketjun jalokiviä ja elämän suuria tähtihetkiä ihan siinä määrin kuin olin naiivisti uumoillut. Rinnallakulkijana kuitenkin ymmärrän, että tarinan aarre onkin Raija ”Rautarouva” itse. Sanon sen myös hänelle, kun on loppukahvien aika. Hän on sitkeä, monesta selvinnyt ja jo pitkään ikään päässyt. Ja lähellä sydäntään hänellä on aarre, oma tytär, jonka lämpöä ja huolehtivaisuutta hän muistaa kiitellä joka kerta kun tapaamme.

Selviytymistarina vaiheineen palaa toistuvasti mieleeni useiden päivien ajan. Arvostan sitä, että Raija osoitti luottamuksensa kertomalla elämästään. Vaikka muistojen kirstuun on päätynyt muutakin kuin hohtavia arvokiviä, on lupa sanoa ääneen sekin, mikä ei mennyt kiiltokuvamaisen ihanasti. Olen korvina myös sille. Ensi viikolla taas jatkamme, tilanteen mukaan joko muistelun tai nykyisyyden parissa.     

Hoivanantaja, Johanna

Julkaistu

HOIVANANTAJAN PÄIVÄKIRJA: Ylimääräistä värinää sydämessä

Kun tapaamme Raijan kanssa parin viikon tauon jälkeen, kerrottavaa ja käveltävää on paljon. Raija pääsee huojentamaan terveyshuoliaan, reippailemaan melkein tunnin lenkin, maistelemaan valmistamaani keittoa ja kahvittelemaan. Lopuksi tarkistamme verenpaineen ja pulssin ja merkitsemme lukemat vihkoon. 

Kun kysyn tullessani Raijan vointia, hän vastaa, että on tässä ollut kaikenlaista ja päivät ihan sekaisin. Hän näyttää huolestuneelta ja saa totta puhuen minutkin hieman huolestumaan. Raija pyytää minut olohuoneeseen istumaan ja alkaa purkaa huolivyyhtiään.  

On käyty lääkärissä kerran jos toisenkin, maattu sydänkäyrillä, näyttäydytty taas apteekin vakiokasvona, aloiteltu uutta lääkettä ja aprikoitu, mistä oikein on kyse. Onni onnettomuudessa, että Raijan verenpaineita seurattiin kahdesti päivässä. Ihmettelimme, ettei Raija ollut huomannut sydämen sähäkkää toimintaa voinnissaan. Pulssi huiteli pahimmillaan 135:ssä, mutta hurja lukema paljastui vasta verenpainemittarista.  

Tytär tarttui toimeen ja vaati varaamaan lääkäriajan. Lääkärikin totesi käynnin erittäin aiheelliseksi, sillä sydänkäyrä kieli ylimääräisestä värinästä. Sykettä pyrittäisiin painamaan alas lääkityksellä. Verenpaineiden seuranta jatkuisi, mutta astetta jännittävämmissä merkeissä. ”Ei minua nyt pelota, mutta eihän se mukavalta tunnu, kun tällaista kuulee. Kyllähän sitä jää miettimään, että onko tämä nyt jotakin vakavaa”, Raija toteaa. 

Seurailen vierestä, kun Raija touhuaa tottuneesti dosetin ja lääkepakkausten parissa. Pakko sanoa, että hän vaikuttaa konkarilta, jolla on homma hallussa. Lääkkeet hän jakaa dosettiin, ja ne on helppo muistaa ottaa oikeaan aikaan, ruokailun yhteydessä. Vitamiineille ja ravintolisille on oma laatikkonsa, josta Raija muistaa ottaa tarvittavat pillerit, vaikkei niitä dosettiin varaakaan. 

Kysyn uuden lääkkeen sivuvaikutuksista. Raija arvelee sitä syypääksi aamuöiseen heräämiseen ja parituntiseen unen etsiskelyyn. Hän näkee usein myös painajaisia tai vauhdikkaita unia. Niitä hillitsemään on kokeiltu lääkettäkin, mutta silti hän kertoo edellisyönäkin käyneensä Venäjällä. Lääkearsenaalista on helpotusta moneen vaivaan, mutta kaikkea eivät napit ja tabletit ratkaise – ainakaan ensimmäisellä kokeillulla annostuksella. Lääkityksen säätö tuo aina tullessaan kokeilun, totuttelun ja odottelun jaksoja. Nyt on aluillaan uusi sellainen, jota seurailen mukana. 

Lääkäri-, laboratorio- ja apteekkikäynnit ovat syöneet aikaa Raijan rakkaalta kävelyharrastukselta. Raijan huolet näyttävät huojentuneen hänen päästyään sanoittamaan niitä ja tuulettamaan ajatuksia raikkaassa tuulessa, totean kun palaamme pitkältä lenkiltämme juuri sopivasti ennen sadetta. Vielä jää aikaa valmistaa kasvissosekeitto, juoda yhdessä kahvit ja merkitä muistiin, mitä verenpainemittari tällä kertaa näyttää. 

Hoivanantaja, Johanna 

Julkaistu

HOIVANANTAJAN PÄIVÄKIRJA: Toisillemme ihkauudet

Ensimmäinen tapaaminen. Niitä jännittää aina. Uusi tuttavuuteni on Raija, 88, (nimi muutettu) ja näen heti ovella, että jännityshän oli aivan turhaa. Hän vaikuttaa leppoisalta. Istumme hetken keittiönpöydän ääressä kielokimpun tuoksussa, käymme läpi viralliset paperit, rajaamme, mitä tehtäviini kuuluu ja kuulen, minkälaisia toiveita Raijalla on. 

Sitten Raija annostelee lääkkeensä dosettiin selkeän listan mukaan. Minun tehtäväni on vain tarkistaa, etteivät pienet ja liukkaat napit lipsahda väärään lokeroon, ja merkitä ylös, jos jokin lääke on loppumaisillaan. Vastuuta lääkkeenannosta hoivanantajille ei kuitenkaan kuulu. 

Koska olen Raijan elämässä ihkauusi ihminen, kerrottavaa on paljon. Olen monet kerrat saanut todeta olevani oiva tarinalaari. Kuuntelen ihmisiä mielelläni, elämäntarinat kiehtovat minua, ja se huomataan. Luottamus herää. Tällä kertaa kela pyörähtää liikkeelle järisyttävästä elämänmuutoksesta: Raija menetti rakkaan puolisonsa muutama vuosi sitten. Poismenoa edelsi vuosien sairastelu.  

Ensin yhteiset kävelyt lyhenivät. ”Nyt mennään jo kotiin”, mies tokaisi jo alkumatkasta. ”No minkä ihmeen takia?” Raija ihmetteli. ”Kun mulla on niin huono olo. Ei tästä tule mitään.” Kun sama toistui toistumistaan, oli aika käydä lääkärissä. ”Mitä lie lääkäri sanonut, mutta siihen ne lenkit loppuivat, kokonaan. Kohta alkoivat sairaalajaksot ja käyttöön tuli rollaattori”, Raija kertoo, kun kierrämme hänelle puolisonsa kanssa tutuksi tullutta reittiä.   

Raijasta näkee, että rankkaa on ollut, vaikkei hän sitä kovin monisanaisesti kuvaakaan. Noihin vuosiin mahtuu myös rajapyykki, jolloin oli tehtävä päätös avun hankkimisesta kotiin. Raija ei muista, minkälaisessa tilanteessa päätös tehtiin tai kuka palvelua suositteli, mutta hoivanantaja on käynyt jo vuosia. Ensin apuna kahdelle, nyt yhdelle.  

Palvelu on osa elämää, vakiomerkintä seinäkalenterin jokaisella viikolla. Hoivanantaja auttaa kauppalistan laatimisessa, laittaa ruoan yhdelle tai kahdelle aterialle (loput tilataan ateriapalvelusta kotiovelle), on seurana ja turvana kävelylenkeillä ja auttaa tarpeen tullen kotiaskareissa. Kauppa-apuna on usein ollut Raijan tytär tai joku sukulainen, mutta välttyäkseen ”vaivaamasta liiaksi” Raija lähti jokin aika sitten kokeilemaan, pärjäisikö ostoksilla yksin. ”Kyllä se vielä minulta sujuu”, Raija kertoo silminnähden iloisena onnistumisestaan. 

Laitan ruoaksi kanaa, riisiä ja kastiketta, ja lopuksi juomme kahvit parvekkeella ennen kuin iltapäivän aurinko paahtaa sinne. Ihastelen tuon pienen, kodikkaan kesäpesän parvekekukat, joissa istutusapuna on ollut juuri sijaistamani hoivanantaja. Ynnään mielessäni monia näkemiäni ja kuulemiani ilon aiheita Raijan elämässä. Niitä todella riittää, ja surun tarinaa vasten ne erottuvat kirkkaina. Toivon, että tapaamisemme voisivat tuoda niitä lisää. ”Oli kiva tutustua. Ensi viikkoon!” hymyilemme hyvästiksi. Tästä on hyvä jatkaa. 

-Hoivanantaja, Johanna

Julkaistu

HOIVANANTAJAN PÄIVÄKIRJA: Miten minusta tuli hoivanantaja?

Kesäkuussa aloitan uuden työni Kotona Asuen Seniorihoivan hoivanantajana. Työhöni kuuluu palvella kotona asuvia ikäihmisiä, tukea heidän arjessa selviytymistään ja olla seurana, tukena ja turvana päivän askareissa. Itse asiassa työskentelin muutaman vuoden hoivanantajana jo 2010-luvun alussa, kunnes jäin äitiysvapaalle. Palaan työhön reilun kuuden vuoden äitiysvapaani jälkeen. Se, että päädyin aloittamaan tämän työn, ei ole vain sattumaa vaan tunnen jatkavani työtä, johon olen luotu ja tottunut jo pienestä pitäen. Miten minusta oikein tulikaan hoivanantaja?

Alakouluikäisenä leikin isosiskoni kanssa palveluautoa, joka palveli toista vuorollaan tietyn ajan (muistaakseni tunnin). Sille sai antaa mitä tahansa tehtäviä, joihin tarvitsi apua. Yleensä ne liittyivät oman huoneen siivoukseen. Palveluauto viikkasi puolipitoiset vaatteet hyllyyn, vei likaiset pyykkikoriin ja kuljetti astiat, roskat ja lehdet pois nopeasti ja iloisesti.

Kumpi meistä liekään leikin keksinyt tai nimennyt, mutta nimi taisi kimmota juurikin tavaroiden kuljetustehtävistä. Toinen, yhtä tärkeä erityisvarustelu oli jutustelu. Palveluauto auttoi sekä piti seuraa. Yksin siivousrupeama olisi ollut tylsä, edennyt puuduttavan hitaasti – tai mitä todennäköisimmin jäänyt kesken. Siivoaminenkin tuntui hauskemmalta, kun sitä täydensi palvelemisen ilo.

Lukioikäisenä kävin 4H-yhdistyksen palkkaamana ”seuraneitinä” palvelutalossa asuvan yksinäisen rouvan luona. Keitin kahvit, luin Väinö Tannerin elämäkertaa, tiskasin, etsin kadonneita tavaroita, kävelyillä ihastelimme ennätyssadosta notkuvia pihlajia.

Aikuisiällä toimin kaupungin palkkalistoilla henkilökohtaisena avustajana. Kävimme kaupoilla, virastoissa, kasvitieteellisessä puutarhassa, sienessä, elokuvissa, sukujuhlissa ja teatterissa. Teimme pihatöitä, kirjoitimme lehtiartikkelia, siivosin, silitin, kirjoitin joulukortteja ja sähköposteja, laitoin ruokaa, lenkitin koiraa, pesin pyykkiä, hoidimme kotitalouskirjanpitoa. Kaiken lomassa jutustelimme, jaoimme elämää yhdessä. Olin tilanteen mukaan enemmän tai vähemmän näkyvä ja kuuluva jatke; apukädet, -jalat, -silmät, -korvat… Valmis melkein mihin vain. Yhtäkkiä ymmärsin työnkuvani: olin taas palveluauto. Lämmin muisto lapsuudesta oli kulkenut mukana kaikki vuodet ja muovautunut työnkuvaksi.

Suomessa liikkuu myös toisenlaisia palveluautoja, joita hälytetään koteihin turvarannekkeella ja turvapuhelimella. Toisinaan uutisoidaan palvelun epäonnistumisesta. Turvaranneke ei toiminut, avuntarve arvioitiin väärin ja asiakas odotteli apua tuntikaudet, tai asiakkaan kotona käytiin, mutta hän jäi edelleen yksin ongelmansa kanssa. Osa turvattomuudesta ja huonosta palvelusta koetaan jopa senioreiden hoitoon ja asumiseen erikoistuneissa laitoksissa, joissa avun ja hoivan pitäisi olla itsestäänselvyys. Apukäsiä ja -jalkoja on palkattu liian vähän.

Haluan olla mukana työssä, jossa taistellaan noiden pelon ja turvattomuuden hetkien vähentämiseksi. Haluan astua työvuorooni hoivanantajana samalla asenteella kuin muinoin siskoni palveluautona: ”Tämä on sinun aikaasi – miten haluat, että se tänään käytetään?” Ollaan, tehdään ja mennään yhdessä. Se antaa voimaa, meille molemmille.

– Hoivanantaja, Johanna

Julkaistu

Kesänviettoa ikäihmisen silmin

Kesäkuu on lähtenyt käyntiin ja kesä on virallisesti täällä. Suvivirret on laulettu taas sadoissa kouluissa viikonloppuna ja lämpö lisääntyy päivä päivältä tuoden lopulta kesähelteet tullessaan. Luonto on vehreä ja kaunis, kukat kukkivat ja linnut laulavat iloisesti. Kesätuuli puhaltaa lempeästi ja järven rannalla tai metsäpolulla voi aistia kesän taikaa. Myös kesän ensimmäiset oman maan herkut ovat jo saatavilla; vihannekset, kasvikset ja marjat ja lisää herkkuja on luvassa pitkin kesää. Päivä on pisimillään, valoa riittää aikaisesta aamusta myöhään iltaan ja juhannus on jo ihan pian täällä. Tämä on varmasti suomalainen kesä!!

Miltä kesä tuntuu ikäihmisen silmin? Mitkä asiat ovat tärkeitä, kun vuosia on jo kertynyt? Nämä samat kesän tunnusmerkit ovat varmasti sekä nuoren että ikäihmisen mielestä ehdottomat ja tärkeä osa suomalaista kesää, mutta iäkkäämpänä niiden merkitys korostuu entisestään. Kun on kuunnellut ikäihmisten tarinoita huomaa, että hetkessä elämisen merkitys ja kyky nautiskella pienistä asioista on taito, jonka vanhempana taitaa paremmin. Ja kesällä tämä todellakin korostuu! Monille ikäihmisille on myös ehdottoman tärkeää saada viettää kesäpäivät omassa kodissa tai mennä kenties omalle mökille tai maalle kauaksi kaupungin hälinästä omiin tuttuihin ja rakkaisiin maisemiin nauttimaan kesän pienistä iloista ja merkityksellisistä hetkistä.

Mitä se hetkessä eläminen sitten oikein on….? Kesän lämpimät päivät houkuttelevat ulos, ja on mukava istuskella pihalla ja seurata sekä aistia kesän tunnelmaa. Lämpö tuntuu hartioilla ja selässä ja ehkäpä yhdestä vaatekerrasta voi luopua. Auringonsäteet osuvat poskille ja nenänpäähän ja se tuntuu hyvältä ja saa mielen piristymään. Tekee mieli istuttaa muutama kesäkukkanen ja alkaa seurata niiden ja muidenkin pihapiirin kasvien kasvua. Se on kuin elämän vertaiskuva. Ulkona ollessa tulee kiinnitettyä huomiota iloiseen lintujen lauluun, ympärillä lenteleviin perhosiin tai pihan poikki juoksevaan oravaan. Välillä voi käydä vähän kuopsuttelemassa maata tai kuljeskella pihalla ja tutustua uusin silmin miltä pihalla tänä kesänä näyttää. Sitten taas voi pysähtyä istumaan ja aistia kesän tunnelmaa. Elämä on tässä ja nyt.

Myös rakkaat sukulaiset ja läheiset ovat kovasti odotettuja vieraita, mikäli asuvat kauempana. Kaukana asuvat ystävät, lapset, lastenlapset ja lastenlastenlapset tulevat vierailulle ja pääsee pitkästä aikaa vaihtamaan kuulumisia kasvotusten läheisten kanssa ja ehkäpä saa seurata lasten riemukasta kesänviettoa.  Mikä olisikaan parempi tapa saada iloa ja energiaa omaan päivään, kun seurata pienten lasten aitoa iloa, innostusta ja menoa kesäpäivinä.

Toisaalta kesä voi tuoda mieleen myös haikeutta eletystä elämästä. Kesän ollessa kauneimmillaan ajatukset karkaavat monesti menneiden kesien muistoihin nuoruusvuosilta. Moni kesä on voinut olla rakkauden täyteinen ajanjakso puolison kanssa tai silloin on päässyt viettämään ne mielekkäimmät ja ikimuistoisimmat hetket perheen ja ystävien parissa, on tullut matkusteltua ja nautiskeltua elämästä. Ehkä sen vuoksi myös mieli halaajaa niin kovasti viettämään kesää lapsuuden ja nuoruuden maisemiin…. niin, että saisi edes pienen hetken ajatuksissaan elää taas ihania nuoruusvuosia. Jos vanhat kotipaikat ovat vielä olemassa ja sinne on mahdollista palata kesälomalla, silloin sinne kannattaa mennä nautiskelemaan! Ja vaikka muistot tuovat mieleen haikeutta, ehkä suruakin, ja saa tajuamaan elämän rajallisuuden – myös kiitollisuus ja onnellisuus eletystä hyvästä elämästä valtaavat mielen ja elämä tuntuu hyvältä juuri tässä ja nyt.

Toivotamme kaikille ikäihmisille oikein mukavaa ja leppoisaa kesää ja toivomme, että jokainen pääsee nauttimaan kesän tunnelmasta ja kokemaan kesän mukanaan tuomaa hyvää mieltä itselle parhaaksi sopivalla tavallaan.

Aurinkoista kesää!

Julkaistu

Mikä on Arvokas vanhuus blogi?

Arvokas vanhuus blogi on hyvänmielen verkkosivusto, jossa julkaistaan ikäihmisten elämää koskettavaa sisältöä. Blogissa käsitellään ikäihmisten elämään liittyviä aihealueita, pohditaan ikääntymistä ja sen mukanaan tuomia asioita, tuodaan esiin tärkeitä ja ajankohtaisia aiheita sekä nostetaan esiin vanhuuteen ja seniorielämään liittyviä kysymyksiä.  

”Antakaa minulle arvokas vanhuus” – Pieni runo ihmisyyden puolesta 

”Kohtele minua hyvin, 
sitten kun en enää muista nimeäni. 
Sitten kun tämä päivä on sekoittunut eiliseen. 
Sitten kun aikuiset lapseni ovat kasvaneet muistoissani pieniksi jälleen, 
sitten kun en enää ole tuottava yksilö, 
kohdelkaa minua silloinkin ihmisenä. 
Välittäkää minusta, 
antakaa rakkautta, 
koskettakaa hellästi. 
Kello hidastaa, 
eräänä päivänä se pysähtyy kokonaan, 
mutta siihen on vielä aikaa. 
Antakaa minulle arvokas vanhuus.” 

– Tuntematon