HOIVANANTAJAN PÄIVÄKIRJA: Mieluiten kotona loppuun asti

Viime aikoina tärkeintä käynneilläni Raijan luona on ollut ulkoilu, seura ja sanavaraston aktivointi jutustelun avulla. Hoivanantajan käynnit ovat aina kunniapaikalla seinäkalenterissa. Ruoanlaittoapua Raija ei ole nyt tarvinnut, kun ateriapalvelun tilaukseen on koronan johdosta lisätty yksi ateria.  

Lenkille lähtiessämme viemme roskat, ja jos ateriapalvelun toimitus on odotettavissa poissa ollessamme, varaamme kylmälaukun rappukäytävään. Raija harmittelee, että kerran hän oli unohtanut kylmälaukun. Onneksi naapuri oli ottanut ruoat vastaan. Kaiken lisäksi Raija oli odottanut turhaan lenkkikaveriaan tien laidassa. Kumpi lie sekoillut päivissä, sitä hän ei tiedä.  

Raija kertoo kohdanneensa kadulla usein kannustavia hymyjä kävellessään keppeineen rollaattoria käyttävän ystävänsä kanssa. Pitkä ikä, ystävysten yhteinen harrastus ja liikkumisen sinnikkyys – ne kai ihmisiä hymyilyttävät.

Nyt yhteislenkit tosin ovat harventuneet. Raija toteaa, ”ettei meinaa enää pysyä kaverinsa menossa mukana.”

Kun olemme lähdössä, toinen ystävä soittaa. Raija on vähällä kaatua, keskittyessään puhelimeen ja unohtaessaan tukeutua keppiin. Välillä hän vaikuttaa hieman aikaisempaa huterammalta ja hajamielisemmältä. Kun ystäväpiiriä kerran on, kannattaa pyytää aina joku mukaan kävelylle, eikä mennä yksin.

Kävellessään Raija muistelee toisen miehensä viimeisiä elinvuosia palvelutalossa, kotona ja sairaalassa. Palvelutalosta jäi kurjiakin muistoja. Raija kävi joka päivä miestään katsomassa ja puheli ainakin tunnin, vaikkei mies pystynytkään enää kunnolla puhumaan. Kerran puoliso oli vähällä jäädä ruoanjaossa ilman ateriaa. ”Olisi kamalaa joutua sellaiseen paikkaan. Toivoisin kyllä, että voisin asua kotona ihan loppuun asti. Että sieltä sitten kannettaisiin ulos”, Raija toteaa.  

Hyvät yhdessä 

Muistelu jatkuu, kun Raija esittelee sukulaisiaan makuuhuoneen seinälle ripustetusta pienten valokuvarykelmästä. Lämpimimmin hän puhuu tyttärestään ja edesmenneistä miehistään – hän kun on jäänyt leskeksi jo kahdesti. Raija kaivaa esille kaksi vihkikuvaa. ”Minä niin tykkään näistä, että mielelläni katselen ja näytän näitä muillekin”, hän kertoo. Ensimmäisessä Raija on vasta 18 ja sulhanen 19. En malta olla kommentoimatta kuvasta hehkuvaa onnea.

”Onnellisia sitä oltiin, mutta harmi vain, ettei sitä kestänyt kuin seitsemän vuotta”, Raija toteaa. ”Me oltiin niin hyvät yhdessä.”

Leukemia vei ensimmäisen aviomiehen jo nuorena. Raija arvelee, että olisi menehtynyt itsekin, ellei hänellä olisi ollut 6-vuotiasta pikkutyttöä ja työtä. Kuultuaan isän poismenosta tyttö oli kysynyt, saisiko hän tulla äidin viereen nukkumaan. Totta kai sai. Läheisyys toi lohtua molemmille. Yhteinen suru, siitä selviäminen ja elämän jatkaminen eteenpäin hitsasivat heistä tiiviin kokonaisuuden, tiimin, joka on pitänyt yhtä ja auttanut puolin ja toisin. ”Hän on ollut minulle aivan mahdottoman ihana tytär. Ja minä olen ollut hänelle oikein hyvä äiti”, Raija kiteyttää. Voiko kahden sukupolven lujaa ketjua kauniimmin kuvata?      

Hoivanantaja, Johanna 

HOIVANANTAJAN PÄIVÄKIRJA: Toisillemme ihkauudet

Ensimmäinen tapaaminen. Niitä jännittää aina. Uusi tuttavuuteni on Raija, 88, (nimi muutettu) ja näen heti ovella, että jännityshän oli aivan turhaa. Hän vaikuttaa leppoisalta. Istumme hetken keittiönpöydän ääressä kielokimpun tuoksussa, käymme läpi viralliset paperit, rajaamme, mitä tehtäviini kuuluu ja kuulen, minkälaisia toiveita Raijalla on. 

Sitten Raija annostelee lääkkeensä dosettiin selkeän listan mukaan. Minun tehtäväni on vain tarkistaa, etteivät pienet ja liukkaat napit lipsahda väärään lokeroon, ja merkitä ylös, jos jokin lääke on loppumaisillaan. Vastuuta lääkkeenannosta hoivanantajille ei kuitenkaan kuulu. 

Koska olen Raijan elämässä ihkauusi ihminen, kerrottavaa on paljon. Olen monet kerrat saanut todeta olevani oiva tarinalaari. Kuuntelen ihmisiä mielelläni, elämäntarinat kiehtovat minua, ja se huomataan. Luottamus herää. Tällä kertaa kela pyörähtää liikkeelle järisyttävästä elämänmuutoksesta: Raija menetti rakkaan puolisonsa muutama vuosi sitten. Poismenoa edelsi vuosien sairastelu.  

Ensin yhteiset kävelyt lyhenivät. ”Nyt mennään jo kotiin”, mies tokaisi jo alkumatkasta. ”No minkä ihmeen takia?” Raija ihmetteli. ”Kun mulla on niin huono olo. Ei tästä tule mitään.” Kun sama toistui toistumistaan, oli aika käydä lääkärissä. ”Mitä lie lääkäri sanonut, mutta siihen ne lenkit loppuivat, kokonaan. Kohta alkoivat sairaalajaksot ja käyttöön tuli rollaattori”, Raija kertoo, kun kierrämme hänelle puolisonsa kanssa tutuksi tullutta reittiä.   

Raijasta näkee, että rankkaa on ollut, vaikkei hän sitä kovin monisanaisesti kuvaakaan. Noihin vuosiin mahtuu myös rajapyykki, jolloin oli tehtävä päätös avun hankkimisesta kotiin. Raija ei muista, minkälaisessa tilanteessa päätös tehtiin tai kuka palvelua suositteli, mutta hoivanantaja on käynyt jo vuosia. Ensin apuna kahdelle, nyt yhdelle.  

Palvelu on osa elämää, vakiomerkintä seinäkalenterin jokaisella viikolla. Hoivanantaja auttaa kauppalistan laatimisessa, laittaa ruoan yhdelle tai kahdelle aterialle (loput tilataan ateriapalvelusta kotiovelle), on seurana ja turvana kävelylenkeillä ja auttaa tarpeen tullen kotiaskareissa. Kauppa-apuna on usein ollut Raijan tytär tai joku sukulainen, mutta välttyäkseen ”vaivaamasta liiaksi” Raija lähti jokin aika sitten kokeilemaan, pärjäisikö ostoksilla yksin. ”Kyllä se vielä minulta sujuu”, Raija kertoo silminnähden iloisena onnistumisestaan. 

Laitan ruoaksi kanaa, riisiä ja kastiketta, ja lopuksi juomme kahvit parvekkeella ennen kuin iltapäivän aurinko paahtaa sinne. Ihastelen tuon pienen, kodikkaan kesäpesän parvekekukat, joissa istutusapuna on ollut juuri sijaistamani hoivanantaja. Ynnään mielessäni monia näkemiäni ja kuulemiani ilon aiheita Raijan elämässä. Niitä todella riittää, ja surun tarinaa vasten ne erottuvat kirkkaina. Toivon, että tapaamisemme voisivat tuoda niitä lisää. ”Oli kiva tutustua. Ensi viikkoon!” hymyilemme hyvästiksi. Tästä on hyvä jatkaa. 

-Hoivanantaja, Johanna

HOIVANANTAJAN PÄIVÄKIRJA: Miten minusta tuli hoivanantaja?

Kesäkuussa aloitan uuden työni Kotona Asuen Seniorihoivan hoivanantajana. Työhöni kuuluu palvella kotona asuvia ikäihmisiä, tukea heidän arjessa selviytymistään ja olla seurana, tukena ja turvana päivän askareissa. Itse asiassa työskentelin muutaman vuoden hoivanantajana jo 2010-luvun alussa, kunnes jäin äitiysvapaalle. Palaan työhön reilun kuuden vuoden äitiysvapaani jälkeen. Se, että päädyin aloittamaan tämän työn, ei ole vain sattumaa vaan tunnen jatkavani työtä, johon olen luotu ja tottunut jo pienestä pitäen. Miten minusta oikein tulikaan hoivanantaja?

Alakouluikäisenä leikin isosiskoni kanssa palveluautoa, joka palveli toista vuorollaan tietyn ajan (muistaakseni tunnin). Sille sai antaa mitä tahansa tehtäviä, joihin tarvitsi apua. Yleensä ne liittyivät oman huoneen siivoukseen. Palveluauto viikkasi puolipitoiset vaatteet hyllyyn, vei likaiset pyykkikoriin ja kuljetti astiat, roskat ja lehdet pois nopeasti ja iloisesti.

Kumpi meistä liekään leikin keksinyt tai nimennyt, mutta nimi taisi kimmota juurikin tavaroiden kuljetustehtävistä. Toinen, yhtä tärkeä erityisvarustelu oli jutustelu. Palveluauto auttoi sekä piti seuraa. Yksin siivousrupeama olisi ollut tylsä, edennyt puuduttavan hitaasti – tai mitä todennäköisimmin jäänyt kesken. Siivoaminenkin tuntui hauskemmalta, kun sitä täydensi palvelemisen ilo.

Lukioikäisenä kävin 4H-yhdistyksen palkkaamana ”seuraneitinä” palvelutalossa asuvan yksinäisen rouvan luona. Keitin kahvit, luin Väinö Tannerin elämäkertaa, tiskasin, etsin kadonneita tavaroita, kävelyillä ihastelimme ennätyssadosta notkuvia pihlajia.

Aikuisiällä toimin kaupungin palkkalistoilla henkilökohtaisena avustajana. Kävimme kaupoilla, virastoissa, kasvitieteellisessä puutarhassa, sienessä, elokuvissa, sukujuhlissa ja teatterissa. Teimme pihatöitä, kirjoitimme lehtiartikkelia, siivosin, silitin, kirjoitin joulukortteja ja sähköposteja, laitoin ruokaa, lenkitin koiraa, pesin pyykkiä, hoidimme kotitalouskirjanpitoa. Kaiken lomassa jutustelimme, jaoimme elämää yhdessä. Olin tilanteen mukaan enemmän tai vähemmän näkyvä ja kuuluva jatke; apukädet, -jalat, -silmät, -korvat… Valmis melkein mihin vain. Yhtäkkiä ymmärsin työnkuvani: olin taas palveluauto. Lämmin muisto lapsuudesta oli kulkenut mukana kaikki vuodet ja muovautunut työnkuvaksi.

Suomessa liikkuu myös toisenlaisia palveluautoja, joita hälytetään koteihin turvarannekkeella ja turvapuhelimella. Toisinaan uutisoidaan palvelun epäonnistumisesta. Turvaranneke ei toiminut, avuntarve arvioitiin väärin ja asiakas odotteli apua tuntikaudet, tai asiakkaan kotona käytiin, mutta hän jäi edelleen yksin ongelmansa kanssa. Osa turvattomuudesta ja huonosta palvelusta koetaan jopa senioreiden hoitoon ja asumiseen erikoistuneissa laitoksissa, joissa avun ja hoivan pitäisi olla itsestäänselvyys. Apukäsiä ja -jalkoja on palkattu liian vähän.

Haluan olla mukana työssä, jossa taistellaan noiden pelon ja turvattomuuden hetkien vähentämiseksi. Haluan astua työvuorooni hoivanantajana samalla asenteella kuin muinoin siskoni palveluautona: ”Tämä on sinun aikaasi – miten haluat, että se tänään käytetään?” Ollaan, tehdään ja mennään yhdessä. Se antaa voimaa, meille molemmille.

– Hoivanantaja, Johanna