Omaelämäkerrallisen kirjoittamisen kurssilla opettajamme sanoi, että elämäntarina on kuin oma näköala pyöreästä tornista. Kukin näkee vain siivun, jokainen omaan suuntaansa. Kukaan ei näe täysin samaa eikä pysty kertomaan näkemästään samalla tavalla kuin me. Olemme ainutlaatuisia näköaloinemme ja kertomuksinemme siitä, mitä näemme.
Minussa heräsi halu olla mukana nostamassa muistojen ja elämänkokemuksen arvostusta ja käsittelemässä mieleen muistuvaa materiaalia kallisarvoisina matkamuistoina eletystä. Hoivanantajana pääsisin varmaan muistojen virran äärelle miltei jatkuvasti. Ihastelisin seniorien muistojen aarteita.
Näissä mietteissä kysyn Raijalta, mitä hänelle tulee ensimmäisenä mieleen lapsuudesta. Tumma pilvi purjehtii oitis aurinkoisen odotukseni eteen. Isä torjui sekä Raija-vauvan että hänen äitinsä. Penäsi epäillen jopa sitä, mistä Raija oli punaisen tukan saanut, kunnes joku tokaisi, että katsopa vain, niin samaa sävyä on parrassasikin. Hylkääminen on varmasti painanut jälkensä Raijan lapsuuteen. Sairauden ja toimeentulon kanssa kamppaillut äiti teki töitä minkä kykeni, ja sillä aikaa Raija sai olla mummun hoivissa. Isän puolen sukulaisiakin Raija tapasi lapsena, mutta he olivat ruotsinkielisiä, eikä kielimuuri helpottanut muutenkin vallitsevaa vierauden tunnetta.
Lähdemme kävelylle, ja tarina jatkuu. Muistojen virta vie nuoruuteen. Raija tapasi ensimmäisen miehensä varsin nuorena ja tuli äidiksi 19-vuotiaana. Paljon tummia sävyjä tulee taas tarinaan: miehen pelottavat kohtaukset mökillä, pitkien matkojen päässä, hukkumaisillaan, viimeisillä voimilla veden varassa. Kun mies viimein suostui sairaalaan, mukaan annettiin kirjekuori, joka oli määrä avata vasta kotona. Raijapa ei sitä tiennyt vaan repi kuoren heti auki, ja kuvista paljastuivat kauttaaltaan mustat keuhkot. Leukemia vei Raijalta miehen 27 vuoden iässä.
Teemme pitkän lenkin, verkalleen ja tarinakerää auki kerien. Kuulen läheltä seuratuista sukulaisen ongelmista, uhkailuista, viinan kiroista ja itsemurhasta. Kuulen Raijan toisesta puolisosta ja uudelleen leskeksi jäämisestä. Paljosta on selvitty: monesta kuolemasta, vaikeudesta ja epätoivosta. Toki siellä täällä siintävät myös lapsuuden huolettomuus, kesät mummun luona, vaari joka vei Korkeasaareen ja näytti pöllöjä ja linnanpesiä. Makunystyröihin on ikuistunut ihana mustikkamaito, muistoihin paljasjalkaseikkailut helteen halkomalla savimaalla ja aurinko, joka paistoi aina.
En päässyt ihastelemaan muistojen ketjun jalokiviä ja elämän suuria tähtihetkiä ihan siinä määrin kuin olin naiivisti uumoillut. Rinnallakulkijana kuitenkin ymmärrän, että tarinan aarre onkin Raija ”Rautarouva” itse. Sanon sen myös hänelle, kun on loppukahvien aika. Hän on sitkeä, monesta selvinnyt ja jo pitkään ikään päässyt. Ja lähellä sydäntään hänellä on aarre, oma tytär, jonka lämpöä ja huolehtivaisuutta hän muistaa kiitellä joka kerta kun tapaamme.
Selviytymistarina vaiheineen palaa toistuvasti mieleeni useiden päivien ajan. Arvostan sitä, että Raija osoitti luottamuksensa kertomalla elämästään. Vaikka muistojen kirstuun on päätynyt muutakin kuin hohtavia arvokiviä, on lupa sanoa ääneen sekin, mikä ei mennyt kiiltokuvamaisen ihanasti. Olen korvina myös sille. Ensi viikolla taas jatkamme, tilanteen mukaan joko muistelun tai nykyisyyden parissa.
Hoivanantaja, Johanna
