Jo pimenee. Nojatuolissa rapisee. Hän taittelee lehden kokoon. Silmälasikotelo napsahtaa kiinni. Tutut liikkeet: on aika nostaa jalka pois toisen päältä, oikaista niskaa, pyöritellä päätä puolelta toiselle.
”Jaahas”, hän toteaa – kuten joka ilta – ja kurkottaa sivupöydältä käteensä kaukosäätimen. Iltauutiset ja sää. Televisio papattaa olohuoneeseen kriisiä, varautumista, uhkaa. Kaikkea leimaa epävarmuus. Mutta vieressä istuu hän, joka on itse varmuus. Tuli mitä tuli, se kohdataan yhdessä. Niin kuin kaikki muukin elämässä, aina elokuusta 1965 asti.
He ovat olleet yhdessä vuosikymmeniä, ja ovat siksi toisilleen turvallisia. Toisesta on tullut kuin osa itseä, tuttua maisemaa, arjen elinpiiriä, kaikkea. He ovat yhdessä niin, ettei enää juolahda mieleen, että toinen olisi poissa.
Yhdessä he ovat, nyt ja tulevassa. Lähtevät yhdessä ja yhdessä myös palaavat, jos on tarpeen käydä jossakin. Yhdessä he ovat silloinkin, kun on elettävä muutoksissa. Niitäkin on ollut. Aallokko on keinuttanut. Vaan kaikestapa on selvitty. Yhdessä.
Yhteiseen on tullut myös muita: lapset ja heidän puolisonsa. Jälkikasvu ja heidän jälkikasvunsa. Kasvu. Itseksi, vanhemmaksi, isovanhemmaksi. Ja samalla pysyminen itsenä, itsenäisenä, ihan itsensä muotoisena. Kasvua on kaikissa polvissa, kaiken aikaa.
Elämä kasvaa meissä kaikissa kohti jotakin yhteistä. Ehkä se jonakin päivänä kirkastuu näkyväksi siinä, joka on lähimpänä lähtöä. Jokin viisaus, jota varten me kaikki täällä olemme. Yhdessä ja toisillemme. Yhdessä kasvamassa ja toisiamme kasvattamassa.
